Suhtaudun itseeni samalla tavalla, kuin minuun on suhtauduttu
Ihminen suhtautuu itseensä samalla tavalla, kun häneen on tietyissä tilanteissa suhtauduttu. Ja vaikka ei tietoisesti tavoitaisikaan alkuperäistä hetkeä tai tapahtumaa, keho kyllä muistaa ja valitettavasti myös muistuttaa.
Sama myös toisin päin – jos on jokin kehollinen tila, kuten itselläni esim vatsakipu tai ummetus, keho muistaa senkin; että tällaisena eli apeana ja kipeänä minuun on suhtauduttu torjuvasti ja vihaisesti. Ja tämän hermostossa olevan muistijäljen vuoksi tuomitsen itseni sairaana, vaikka oikeasti tarvitsisin hoivaa ja huolenpitoa, sekä myötätuntoisuutta.
Kun minulla on nälkä, minua hävettää, koska minua on häpäisty nälkäkiukusta. Tunnen nälkäisenä itseni huonoksi, rumaksi ja epäonnistuneeksi. Joskus ruoskin itseäni niin, että menen paniikkiin ja alkuperäinen tarve hautatuu ahdistuksen alle. Jos olen kuormittunut ja ADD-aivoni menevät sulkutilaan, tunnen syyllisyyttä, koska minua on syyllistetty siitä, etten saa mitään aikaiseksi. Jos olen väsynyt, tunnen itseni surulliseksi, koska minusta on tullut näkymätön, koska minusta ole mitään hyötyä tai iloa, minut on sivuutettu.
Suihkun jälkeen tunnen itseäni kohtaan vastenmielisyyttä, tunnen oloni raikkaan sijasta irstaaksi. Kehossani on muisto, joka yhdistää suihkun lapsuuteni saunaan. Unnutin aina saunan vesihanan alla ja tämä luultavasti on ollut äidistäni vastenmielistä. Sen sijaan, että asiasta oltaisiin puhuttu, äitini käytös muuttui minua kohtaan kylmäksi ja torjuvaksi saunan jälkeen. En osannut aikaisemmin yhdistää näitä asioita, luulin että itse suihkussa oleminen on se ongelma, mutta se onkin se peseytymisen jälkeinen kehollinen olotila, joka saa minut pelkotilaan. Siinä fiiliksessä yhdistyy torjutuksi tulemisen häpeä ja vastenmielisyys äitini katseessa.
En saa purettua yhteyttä pois, mutta voin toki päättää olenko aamulla vai illalla kauhuissani. Joskus käyn uimahallissa, koska siellä saan rauhassa olla tuskainen. Kukaan ei kiinnitä vihaiseen ja happamaan keski-ikäiseen naiseen mitään huomiota. Olen myös vähentänyt suihkussa käyntiä, koska en jaksa kiusata itseäni joka päivä.
Oman kokemukseni mukaan nämä hermoston yhteydet eivät myöskään vaimene ajan kuluessa. Itse olen ahdistunut aina iltapäivisin. Vaikka kukaan ei ole heittänyt minua päin kaapin ovia 30 vuoteen, siltikin keho menee ylivireiseksi klo 14 alkaen kestäen klo 19 asti, kunnes jännitys ja kauhu loppuu itsestään. Se joka päivä samaan aikaan tuleva pelkotila ei johdu mistään, mitä olen tehnyt, valinnut, sanonut tai syönyt, mitä minulla on päällä, missä olen ja kenen kanssa, mitä ajattelin tai koin.
Tämän iltapäivisin tulevan pelkotilan tunnistaminen kelloon sidotuksi on ollut itselleni merkittävä läpimurto; se auttaa minua ymmärtämään, miten paljon kehoni elää edelleen menneisyydessäni, ilman että itse pystyn siihen nykyisillä valinnoillani vaikuttamaan mitenkään.
Ainoat asiat, jotka olen huomannut, että pahentavat iltapäivisin tulevaa turvattomuuden kokemusta ovat univaje ja ummetus. Näitä pyrin kaikin keinoin välttämään. Itselleni parasta mielenterveyden hoitoa ovat nukkuminen riittävästi ja aineenvaihdunnan käynnissä pitäminen. Tärkeintä itselleni on pitää vuorokausirytmityksestä kiinni.
Väittäisin, että traumataustaisella ihmisellä tuskaiset olotilat ovat usein refleksin omaisia heijastuksia menneisyyden kokemuksista, ne eivät ole tahdonalaisia, eikä niitä voi muuttaa vaan päättämällä, että nyt keskityn kaikkeen positiiviseen. Itseäni on auttanut se, että olen hyväksynyt sen, että nämä kaukaisuudesta kumpuavat olot eivät ole minun vapaan tahtoni alaisia. Niiden kanssa pystyy kyllä elämään, kun keskittyy haittojen vähentämiseen. Olennaista on oppia ohjaamaan omaa toimintaa ja saada siten enemmän liikkumatilaa, pysyä dynaamisena.