Jatkuvasti törmään teksteihin, joissa väitetään että OCD valehtelee. OCD ei ole valehtelija, mutta se on liioittelija ja kyseenalaistaja, jankuttava kiusaaja. Olen itsekin kirjoittanut 12.6.2021 tänne blogiin ”…siksi OCD on niin uskottava – se on maailman paras valehtelija”. Mutta olen ollut väärässä. OCD ei valehtele, vaan se kysyy, voitko olla asiasta TÄYSIN varma?! Ja niin OCD-potilas kituu ja kärsii omassa epävarmuudessaan.

Ei ihminen toista pakkorituaalejansa siksi, että hänen muistissaan on jotain vikaa, vaan sen takia, että hän ei kestä epävarmuuden tunteita – epätietoisuutta, onko hän turvassa vai ei. Ajatus siitä, että on tekemässä jonkin kohtalokkaan virheen tai on muuten vastenmielisellä tavalla vääränlainen, on sietämätön, ajoittain olotila on suorastaan kestämätön. Itsekin pyöriskelen välillä niin synkässä mutaliejussa, että joskus mietin, että ottaisin mieluummin ne pakko-oireet takaisin, koska silloin minulla oli jokin keino pitää itseni ”turvassa ja oikeanlaisena”.

Nyt on jäljellä vain minä ja häpeä, eikä keneenkään voi luottaa. Kun maaginen ajattelu loppuu, usein vastassa ei ole autuaaksi tekevä rauha, vaan pettymyksen tunteet, että tässäkö tämä nyt sitten oli, eipä ole kummoista. Lääkkeillä saa mössötettyä tunteitaan ja rauhoitettua hermostoaan, mutta ne eivät vie pois sitä ”totuutta” joka ihmisellä on itsestään, että vain tietynlaisena kelpaa.

Aika usein ihanneminä ja reaalimaailman minä ovat miljoonan vuoden päässä toisistaan.

Ja olen edelleen sitä mieltä, että vaikeimmissa OCD-tapauksissa ihminen ei itse voi valita ajatuksiaan. Psykoosissa olevakin tuottaa psykoottista puhetta, tai hänen aivonsa tuottavat harhoja. Samalla tavalla pakko-oireisen aivot tuottavat pakkoajatuksia kehämäisinä toistoina. Se ei ole tietoinen valinta, eikä OCD-potilas voi päättää että ajatukset loppuisivat.

Suurin ero on se, että pakko-oireinen on edelleen kiinni nykyhetkessä, vaikka aivot zumbailevat omiaan. Todellisuuden taju ei siis katoa. Itselläni OCD on ollut harhaluuloisuushäiriö ilman psykoottisia oireita.

Alitajunta

”Osa ihmisen psyykkisistä prosesseista tapahtuu automaattisesti ja tiedostamatta. Eri näkemykset eroavat kuitenkin siinä, miten monimutkaisia tai tarkoitushakuisia tiedostumattomat prosessit ovat. Alitajunta on mielen tiedostomaton osa, jonka sisältöä ei voida saada varsinaiseen tietoisuuteen eli tajuntaan.”

Omasta elämästäni on viime aikoina karissut kaikki ”taika”pois. Asiat eivät ole minulle enää entiseen tapaan maagisia arvoituksia, joihin etsin kiivaasti vastauksia. Samalla mielenterveysongelmistakin on kadonnut tietty mystisyys.

Mielessäni asuvan unelmatehtakin toiminta on nyt tauolla, pääni ei tuota enää samanlaisia autuaaksi tekeviä ajatuksia tulevaisuudessa tapahtuvista hyvityksistä, kuten huikeasta urasta mielenterveystyön parissa, unelmien parisuhteesta jossa kaikki tarpeeni ja toiveeni huomioitaisiin, taikka keksintöjeni realisoinnista ja niiden avulla rikastumisesta.

Koko sana alitajunta kuulostaa itsestäni jotenkin hörhöltä. Tiedostamaton – siinäkin on jotenkin kummallinen klangi, mutta tiedostumaton – sen voin hyväksyä! Ja koska OCD mokoma on maailman irrationaalisin sairaus, osa näistä prosesseista ovat alkujaan mieleni tiedostumattomasta osasta, en voi kiistää sitä!

Pakko-oireisista rituaaleistani jotkin on sellaisella tavalla järjettömiä, ettei niitä pysty perustelemaan itselleen millään rationaalisella argumentilla. Monet asiat ovat ihmisille tiedostumattomia, erityisen sokeita ihmiset vaikuttavan olevan omalle käytökselleen.

Onhan OCD:kin ollut minulle kryptinen, koska sen mukana tuleva käytös ei ole järjellä selitettävissä ja siitä syntyy jäätävä ristiriita. Olen silti sitä mieltä, sen tasoinen tietoisuus omista ajatuksista, reaktioistaan ja tunteistaan, mitä minulla on itsestäni, on lähinnä haitallista. Se on kuormittavaa ja vie liikaa huomiota pois muista asioista. Se vaikeuttaa myös yhteyden muodostamista toiseen eli sosiaalisia kontakteja.

Mutta minä en syytä itseäni enää tästä altaan syvässä päässä sukeltelusta. Minut on monen tasoisten traumojen kautta asetettu sellaiseen ansaan, että minun on ollut pakko etsiä ulospääsyä tarkkailemalla itseäni ja ympäristöäni. Millainen minä olen ja millaista palautetta saan, ne ovat olleet ristiriidassa – eivätkä ne ole edelleenkään täysin synkassa.

Itselleni mielenterveys ei ole mitään taikatemppuja tai rakettien ilotulitusta, unelmia kohti menemistä, vaan ihan tavallisia arkisia asioita ja puuhasteluja ilman turhaa hätää ja ajatusten tulvaa päässäni.