Bongasin OCD:n googlettelun yhteydessä alla olevan omakohtaisen kokemuksen pakko-oireilusta Huono äiti -blogissa. Teksti on suoraan kopioitu sivustolta ja siihen on linkki postauksen alla. Minä myös olen tällainen naputtelija ja läpsijä. Erityisesti naputtelua minulla on päivittäin. Itselläni näitä kuvatunlaisia ajatustornaadoja tulee aina iltapäivisin, ei milloinkaan yöllä. Ehkä aamullakin joskus, jos juon liikaa kahvia ja kofeiini kieputtaa minua. Tunnistin tekstistä myös itsesyytökset ja kohtuuttomat syyllisyyskysymykset.

Moi, mulla on OCD. Olen myös äiti. Haluankin nyt kertoa millainen saattaa olla OCD-äidin ajatustornado. Kutsun sitä siksi koska tornadoon joutumiselta se tuntuu. Jos koet jossain vaiheessa tätä tekstiä tarvetta kommentoida että ”en oo koskaan ymmärtänyt miks pitää kaikesta stressata” niin suosittelen ensin tutustumaan tähän sairauteen. Se kun ei ole pelkkää pöpökammoa niinkuin moni luulee. Tämä on monimutkainen ja todella monioireinen sairaus.

Minulla ocd puhkesi 20-vuotiaana. Pahin vaihe oli n. 5 vuotta ja sitten se hiipui pois elämäntilanteen muututtua. Poikkeusolot saivat vanhan kaverin palaamaan 7 vuoden hiljaiselon jälkeen. No mitä se sitten tarkoittaa kun ajatustornado imaisee? No, se tapahtuu minulla vain öisin. Onneksi. Monella tämä on krooninen.

Painan pääni tyynyyn ja samantien valtaa pakkoajatukset. Mitä jos söinkin vahingossa raskaana jotain mitä ei olisi saanut? Ainakin kurkkupastilleja söin ja niissä taisi olla makeutusaineita. Käyn läpi listaa mielessäni että mitä kaikkea ei saanut syödä ja yritän miettiä jokaisen suupalani koko raskauden ajalta. Hiuksetkin värjäsin kerran ja aurinkorasvan vaaroista en tiennyt. Lapseni saakin nyt todennäköisesti syövän vuokseni ja miten minä selitän sen hänelle. Käyn läpi että montako kertaa laitoin rasvaa ja käyn kädellä läpi ne kehonkohdat mihin sitä laitoin. Käyn ne läpi parillisen määrän sillä pelkään että lapsen isä lähtee jos määrä jää parittomaksi. Kofeiiniakin taisi mennä liikaa, kuinkas iso se muumimuki onkaan.

Tässä vaiheessa olen alkanut naputtamaan nenää sormenpäällä ja laskemaan neljään. Pidinkö tarpeeksi sylissä lasta? Olenko liian ankara? Olenko liian lepsu? Mikähän on ollut se turning point että lapsi alkaa sitten aikuisena ihan varmasti irtosuhteisiin ja myymälävarkaaksi. Käyn läpi kaikki äitiyteni mokat. Onneksi lapsi on vasta 2, mokia on vielä kohtuullinen määrä. Käyn läpi huolet lapsen koulukiusaamisesta aina siihen aurinkorasvan aiheuttamaan lapsettomuuteen ja huonoon eläkeikään kun tämä maapallokin varmaan on jo aivan liian kuuma asua silloin.

Nenän nakuttelu on jo vaihtunut otsani läpsimiseen. Jossain vaiheessa pääsen siitä irti. Joko ahkeran googlettelun tai puolisoni tuen avulla. Onneksi elämä alkaa normalisoitua ja vanha ystäväni ocd on jälleen siirtymässä taka-alalle. Halusin vain kertoa millaista tälläisen kanssa eläminen saattaa olla. Minulle tämän laukaisi silloin aikanaan huono suhde ja hirvittävä stressi. Ehkä tällä nyt haluan sanoa että ole armollinen itsellesi, älä sairastuta mieltäsi.

Lähde:

Tällainen voi olla OCD-äidin ajatustornado

Avaan vielä sisäisen ja ulkoisen lapsen käsitteitä, sekä sitä mitä tarkoitetaan aikuisella minuudella. Teksti on käännös Gosia Miernikin (2023) kirjoituksesta, joka perustuu Susan Andersonin kirjaan.

Sisäisen lapsen käsitettä pidetään usein henkilökohtaisen kasvun ja hyvinvoinnin perustana. Sisäinen lapsi edustaa sitä emotionaalista ja haavoittuvaa osaa itsestämme, joka on laiminlyöty ja jäänyt ilman tukea kehitysvuosina. Kun tätä osaa itsestämme ei hoideta, se voi johtaa negatiiviseen itsetuntoon, itseään tuhoavaan käyttäytymiseen ja tyydytyksen puutteeseen elämässämme.

Työskentely sisäisen lapsen kanssa sisältää rakastavan ja tukevan aikuisen roolin ottamista; sellaisen joka pystyy tekemään valintoja, jotka palvelevat sisäistä hyvinvointiamme ja johtavat parempaan elämään. Tämä voi sisältää aikaa tunteidemme pohtimiseen ja tuen etsimiseen. Se voi myös sisältää oppimisen tunnistamaan ja hallitsemaan tunteitamme, asettamaan rajoja ja tekemään valintoja, jotka ovat meille hyviä.

Susan Anderson kirjassaan ”Taming Your Outer Child” esittelee ulkoisen lapsen, sisäisen lapsen ja aikuisen itsensä käsitteen keinona ymmärtää ja käsitellä itseään tuhoavaa käyttäytymistä (self sabotage). Nämä kolme osaa itsestämme edustavat persoonallisuutemme eri puolia ja voivat usein olla ristiriidassa keskenään. Oppimalla tunnistamaan ja hallitsemaan näitä eri osia itsestämme voimme sovittaa toimintamme paremmin arvojemme ja tavoitteidemme kanssa, tehdä terveellisempiä ja tyydyttävämpiä valintoja elämässämme.

Ulkoinen lapsi on osa persoonallisuutta, joka käsittelee sisäisen lapsen tunteita itseään tuhoavilla tavoilla. Se on impulsiivinen, itsepäinen ja itsekeskeinen ja pitää parempana välitöntä tyydytystä pitkän aikavälin tavoitteiden sijaan. Ulkoinen lapsi vastustaa positiivisia muutoksia ja pyrkii viivyttelemään, järkeistämään ja välttämään tehtäviä. Se reagoi myös ratkaisemattomiin hylkäämisen tunteisiin ja voi joko yli- tai alireagoida vihan tunteisiin.

Ulkoinen lapsi voi pelata pelejä ihmissuhteissa ja luoda draamaa. Se esiintyy usein liittolaisena, mutta on oikeasti portinvartija, joka pyrkii ylläpitämään itseään tuhoavaa käyttäytymistä. Tiedostamalla ja kesyttämällä ulkoisen lapsen on mahdollista luoda terve, integroitunut itsetunto ja vapautua itsesabotaasista.

Sisäinen lapsi edustaa emotionaalista ja haavoittuvaa puoltamme. Se liittyy loukkaantumisen, pelon ja kivun tunteisiin, sekä torjuntaan, hylkäämiseen, nöyryytykseen, pettämiseen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Kun sisäistä lastamme ei hoideta kunnolla, se voi johtaa negatiiviseen itsetuntoon ja taipumukseen ryhtyä itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Sisäinen lapsi on tunneytimen lähde ja tärkeä osa yleistä hyvinvointiamme.

Aikuinen minä on vastuullinen ja rationaalinen puoli itsestämme, joka pystyy tekemään terveellisiä päätöksiä. Se on osa meistä, joka voi tunnistaa ja hallita tunteitamme, asettaa rajoja ja tehdä valintoja, jotka ovat etujemme mukaisia. Aikuinen minä osaa ottaa huomioon toimintamme pitkän aikavälin seuraukset ja tehdä päätöksiä arvojemme ja tavoitteidemme perusteella.

Yksi Andersonin työn keskeisistä oivalluksista on, että ulkoinen lapsi ja sisäinen lapsi ovat usein ristiriidassa aikuisen itsen kanssa. Kun ulkoinen lapsemme harjoittaa impulsiivista tai itseään tuhoavaa käyttäytymistä, se  heikentää aikuisen minämme pyrkimyksiä tehdä terveellisiä valintoja. Vastaavasti, kun sisäistä lastamme ei hoideta ja hoideta kunnolla, se voi johtaa negatiiviseen itsetuntoon ja itsearvon puutteeseen, mikä voi myös häiritä aikuisen minämme pyrkimyksiä tehdä terveellisiä päätöksiä.

Tämän konfliktin voittamiseksi ja ulkoisen lapsemme kesyttämiseksi Anderson suosittelee useita strategioita. Näitä ovat rajojen asettaminen, itseään tuhoavan käyttäytymisemme perimmäisten syiden tunnistaminen ja niihin puuttuminen, tunteiden hallinnan oppiminen ja terveellisten tapojen löytäminen stressin ja epämukavuuden selviytymiseen.

Yksi tärkeä askel ulkoisen lapsen kesyttämisessä on tulla tietoisemmiksi triggereistämme ja tunteistamme, jotka ovat itsetuhoisen käyttäytymisemme taustalla. Jos esimerkiksi syömme liikaa stressaantuessamme, on tärkeää tunnistaa taustalla olevat tunteet (kuten ahdistus tai suru, yksinäisyys), jotka ohjaavat tätä käyttäytymistä, ja löytää terveellisiä tapoja selviytyä näistä tunteista: tunnustaa ne ja päästää irti. Tämä voi sisältää sellaiseen toimintaan osallistumista, joka tuo meille iloa ja rentoutumista, tai hakea tukea muilta tai ammatillista apua terapeutilta tai ohjaajalta.

Toinen tärkeä askel on asettaa rajat ulkoisen lapsemme kanssa. Tämä voi sisältää rajojen asettamista tietylle käyttäytymiselle sekä oppimista sanomaan ”ei”, kun tunnemme olevamme ylikuormitettuja tai emme pysty hoitamaan lisävastuita. Rajojen asettaminen voi auttaa meitä hallitsemaan elämäämme paremmin ja pystymään paremmin tekemään terveellisiä päätöksiä.

Kaiken kaikkiaan ulkoisen lapsen kesyttäminen sisältää yhdistelmän rajojen asettamista, itseään tuhoavan käyttäytymisemme perimmäisten syiden käsittelemistä, tunteiden hallinnan oppimista ja terveellisten tapojen selviytymistä stressistä ja epämukavuudesta.

Ei tässä ollutkaan mitään hyödyllistä. Suurin osa pakko-oireisista kyllä tunnistaa OCD-touhunsa kolmiodraamaksi sisäisen ja ulkoisen lapsen, sekä aikuisen minän välillä. Mutta miten lopettaa tämä hullutus? Miten päästää irti?

Lähde:
https://www.gosiacounselling.com/post/inner-child-adult-self-what-about-outer-child

Alkuperäinen lähde:
Susan Anderson, ’Taming Your Outer Child’, Overcoming Self – Sabotage and Healing from Abandonment’, 2011