Klikkasin itseni sisään Marja Matikaisen oivaltavaan blogiin ja kopioin sieltä alta olevan kirjoituksen OCD:stä

https://marjamatikainen.wordpress.com/

Pakko-oireinen häiriö eli OCD on seurausta tunteiden tukahduttamisesta

Olin 9-vuotias, kun mieltäni alkoi nakertaa pakottavat, pelkoa ja häpeää herättävät väkivaltaiset ajatuskuviot. Tuo aika oli käännekohta elämässäni. Elämän iloisesta, nauravasta ja vitsailevasta pikku tytöstä tuli syyllisyyttä poteva, surullinen ja ahdistunut. Suurin pelkoni oli, että teen “jotain pahaa” toisille tai itselle. Muistan yöllä heränneeni tuskan tunteeseen, jossa ajatukset käskivät syödä kielon marjoja. Tai sitten kun olin keittiössä ja näin leipäveitsen, pelkäsin iskeväni sillä lähellä olevaa selkään. Tappamisajatuksia ja ahdistavia seksuaalissävytteisiä ajatuksia tuli mieleeni kaikkialla ja mikä pahinta, pyysin niitä mielessäni Jumalalta anteeksi, sekä myös konkreettisesti ihmisiltä, joihin ahdistava ajatus kohdistui. “Ai että, se oli häpeällistä”!

Kerroin ajatuksistani tuolloin äidille ja hän koetti helpottaa oloani uskonnon kautta. Äidin mielestä anteeksi pyytäminen oli ratkaisu. Mitä enemmän yritin pitää pakkoajatuksia kurissa, sitä enemmän niitä tulvi mieleeni. Ja, mitä enemmän pyysin ajatuksiani anteeksi, sitä enemmän häpeää syvällä sisimmässäni tunsin. Aina kun vapauduin yhdestä pakkoajatuksesta, seuraava odotti jo kulman takana. Pelkäsin myrkyttäväni toisen, jos hipaisin kädelläni hänen hammasharjaa tai juomalasia ja samalla ajattelin mielessäni jotain “pahaa”. Meni suunnattomasti aikaa ja vaivaa, kun jouduin huuhtelemaan hammasharjoja, juomalaseja ja vaikka mitä kymmeniä, joskus satoja kertoja päivässä.

Lapsuuteni vierähti ahdistavien ajatusten ja tunteiden kanssa taistellessa. En muista paljoakaan huolettomia hetkiä ja aikakausia “jotta ei olisi ahdistanut“. Isoveljeni kuollessa itsetuhoisesti ollessani 14- vuotias, mieleeni heräsi voimakas ajatuskehä, joka käski tappaa äitini. Välttelin olemasta samassa tilassa tuolloin hänen kanssaan, ettei syntyisi vaaratilannetta. Veljeni kuolema oli traaginen tapahtuma ja lisäksi pelkäsin, että äitini mieli hajoaa. Sain siihen, kaiken kukkuraksi yhden ahdistuksen lisää, josta syytin itseäni. En oikeasti tiedä, miten murtumatta tuolloin selviydyin. Hieman myöhemmin, sairastuin anoreksiaan ja bulimiaan.

19-vuotiaana sain diagnoosin pakko-oireisesta häiriöstä, joka ei itsessään kertonut yhtään mitään, eikä kerro vielä tänä päivänäkään.

Olen herkkä tuntemaan syyllisyyttä, sekä ottamaan toisten syyllisyyksiä itseeni. Lapsuudesta opin äidin mallin mukaisesti, ihan varmuuden vuoksi pyytämään anteeksi kaikkea normaalia. Anteeksi pyytäminen on sinällään arvokas ele, mutta se voi olla myös tuhoavaa. Kielteisiä tunteita en ole oppinut itsessäni oikein hyväksymään, vasta kuin myöhemmin aikuisena.

Jos anteeksi pyytää sitä, että tuntuu pahalta, on se väkivallanteko itseään kohtaan ja sama kuin hylkäisi itsensä.

Erityisherkkyyden johdosta läpäisen myös muiden tunteita herkästi sisääni ja tunnen kaiken tuplana. Saattoipa olla, että veljeni kuoleman jälkeen tunsin äitini itsesyytöksen, sekä hänen suisidaaliset ajatukset. Toisaalta, sisälläni oleva vihan tunne saattoi olla niin voimakas, että se vain yritti tulla sieltä tavalla tai toisella ulos.

Ehkäpä tunsin äitiäni kohtaan vihaa, koska olisin tarvinnut vierelleni ihmisen, varjelee ja suojelee, eikä päinvastoin vie entistä syvemmälle ahdinkoon.

Aikuisiällä, kolmekymppisenä, kolmannen lapsen syntymän jälkeen tukahdetut tunteet ja kohtaamattomat traumamuistot veivät mieleni psykoosiin asti, josta paraneminen vei vuosia. Se osui pahimpaan aikaan, jota ei kenellekkään soisi. Tuon kokemuksen siivittämänä aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mistä pakkoajatuksissani oli kyse. Sisälläni oli valtavasti kohtaamattomia ja patoutuneita tunteita; pelkoa, vihaa, surua, häpeää, hämmennystä ja turvattomuuden tunnetta.

Viimeiset kymmenen vuotta olen tehnyt rajua tunteiden kohtaamistyötä. Nuo vuodet ovat olleet todella hikisiä ja kyynelrikkaita. Ahdistusta herättävistä pakkoajatuksista en ole kärsinyt enää 15 vuoteen. Ne hävisivät siinä vaiheessa, kun aloin päästä kiinni ytimeen; pinnan alla oleviin tunteisiin. Vuodet ovat olleet raskaita, mutta tunnetyön kautta on syntynyt tuhansia oivalluksia, sekä ihmeellisiä ihmisenä kasvun kokemuksia.

Kirjoittaja on mielenterveyden kokemusasiantuntija ja psykiatrinen sairaanhoitaja.

Lähde:
https://marjamatikainen.wordpress.com/2021/02/04/minulla-oli-tunteiden-tukahduttamis-syndrooma-eli-pakko-oireinen-hairio-ocd/

”Lähimmäiseni on sanonut häpeävänsä minua” – 3 tarinaa siitä, kuinka pakko-oireet hallitsevat elämää

Laura, 39: Pelkäsin saavani roskasta HIV-tartunnan

Minulla pakko-oireinen häiriö puhkesi täyteen kukkaansa lasten synnyttyä kolme vuotta sitten. Olin silloin järkyttävän uupunut. Kävelin ulkona koiran kanssa tuulessa ja silmääni meni roska. Toisella puolella tietä oli kaksi ihmistä ja pelkäsin, että päähäni tulee verta roskasta. Ahdistus oli järkyttävä.

Soitin siskolle ja varmistelin asiaa mieheltä. Aloin googlettamaan, voiko minulla olla HIV. Jauhoin ajatusta kolme kuukautta päässäni ja menin sitten HIV-testiin. Jos lapsilla oli kuumetta luulin, että heilläkin on HIV. Tulkitsin kaiken pelkoni kautta. Seuraavaksi pelkäsin, että olin astunut huumeruiskuun, vaikka niin ei käynyt.

Minulla pakko-oireinen häiriö liittyykin pelkoon sairastumisesta. Ahdistusta ei edes tajua aluksi, mutta sitten huomaan jääväni ajatuksiin kiinni ja yritän päästä ahdistuksesta pois. Aina, kun tulee tunnekuohu, stressi tai suru, pakkoajatukset tulevat esiin voimakkaammin. Alkoholi on myös paha.

Uskon, että minun pakko-oireisen häiriön taustalla on myös perusturvattomuus ja hylkäämiskokemukset lapsuudessa.

Sain diagnoosin vuonna 2017. Terapian myötä olen tajunnut, että ahdistus on siinä suuri ongelma. Se pakokauhu. Tietyllä tavalla tiedät, että pelko on ylimitoitettu, mutta järki sumenee. Terapian avulla olen oppinut sietämään negatiivisia tunteita ja ahdistuksen aiheuttamia fyysisiä tuntemuksia sortumatta jokainen kerta pakkotoimintoihin. Olen hävennyt tätä asiaa, mutta viime aikoina olen kertonut asiasta ystävilleni. Ensi syksynä minun pitäisi palata takaisin töihin.

Kuka olet Laura? Olen kanssasi täysin samaa mieltä OCD:stä! Minullakin tunne on nimenomaan pakokauhua, ja oma ahdistus on myös juuri fyysisiä tuntemuksia! Missä olet Laura? Tunteeko joku häntä? Haluaisin saada häneen jotenkin yhteyden!

0   0   0   0   0

Nina, 42: Pelkään hyppääväni parvekkeelta

Ensimmäisen kerran pakko-oireita tuli 10-vuotiaana. Olin yksin syömässä ja vein lasin tiskipöydälle. Ajattelin, että lasi ei saa jäädä yksin, joten minun oli laitettava se kiinni toiseen lasiin. Minulla on todettu pakkoajatuksia ja -toimintoja, mitkä ovat tosi ahdistavia. Arjessa ne näkyvät monin tavoin. Tarkastan hellat, kahvinkeittimet, hanat ja ovet tiettyinä lukuina aina, kun lähden kotoa tai menen toiseen huoneeseen. Pahimmillaan luuttuan lattiat kuusi kertaa päivässä. Pää on silloin kaaoksessa. Jos jätän siivoamatta, minusta tuntuu, etten pysty olemaan kotona.

Iltarutiineihini kuuluu jääkaapin kokeilu 4 kertaa. Sitten kokeilen kahvinkeitintä parilliset luvut. Kahvinkeittimen jälkeen katson hellan nappulat. Sitten keittiön hanan. Sitten siirryn makuuhuoneeseen ja tarkistan vielä kerran hanat. Pyykinpesu on lähtenyt lapasesta. Vesimaksu on esimerkiksi nyt kuukaudessa 60 euroa ja vuoden tasausmaksu oli noin 300 euroa.

Minulla on myös pakkoajatuksia. Häiritsevin on se, että parvekkeelle mennessäni pelkään, että mitä jos hyppäänkin alas ilman, että olisi mitään itsetuhoisuutta. Se on vain pelottava ajatus. Pakko-oireilla kontrolloin asioita. Vaadin itseltäni paljon. Kun kerron jollekin, hän voi olla, että ”ei voi olla totta.” Minulla on pakko-oireisen häiriön lisäksi myös muun muassa epävakaa persoonallisuushäiriö ja toistuvia masennusjaksoja. Jään työkyvyttömyyseläkkeelle heinäkuussa.

0   0   0   0   0

Henna, 31: Pelkään, että koirani ja mieheni kuolevat

Minulla läheisen tapaturmainen kuolema käynnisti pakko-oireisen häiriön. Läheinen kaatui ja löi päänsä, jolloin ohjasin hänet nukkumaan. Vasta muutaman tunnin päästä tajusin herätellä häntä. Hän kuoli aivoverenvuotoon. Olin lapsuudesta asti pelännyt, että vanhemmilleni tapahtuu jotain. Sitten minulle rakas ihminen kuoli ja syytin siitä itseäni.

Minulla oli oireita jo lapsuudessa. Olin kiltti tyttö. Minulla oli esimerkiksi ajatus siitä, että minun on pakko räpsäyttää silmiäni, että isä ja äiti eivät kuolisi. Vanhempani erosivat ja elämän varrella tapahtui traumaattisia asioita. Traumat käynnistivät ahdistuneisuushäiriön. Oireet räjähtivät käsiin viime keväänä. Koin elämässäni tuolloin paljon henkistä kuormitusta.

Pelkoni kohdistuu koiraan ja mieheeni. Kotona tarkistan jatkuvasti roskia lattialta ja pesen käsiäni. Koskettuani esimerkiksi kahvin puruihin pelkään, että kahvin purut joutuisivat koirani turkkiin, koira kuolisi ja se olisi syyni. Se on ahdistavaa. Jos nukun miehen kanssa yöllä eri huoneissa ja rappukäytävästä kuuluu pieni kolaus, minun pitää heti rynnätä katsomaan, ettei hänelle satu mitään.

Kotoa lähtö on vaikeaa. Tarkastan sähkölaitteet ja sen, onko lattialle tippunut jotain. Nyt olen ollut neljä kuukautta sairauslomalla ja palaan ensi kuussa töihin. Jouduin vaihtamaan alaa, koska pakko-oireinen häiriö on aiheuttanut hankaluuden päästä kotoa pois. Teenkin keikkatyötä, jossa työvuoron voi valita samalla aamulla, kun lähtee töihin. Kun pakko-oireinen häiriö on pahasti päällä, se ottaa yliotteen. Mies tietää tästä ja se on aika rankkaa hänelle.

Lähimmille ystäville olen kertonut, mutten suvulle. Yksi lähimmäiseni on sanonut häpeävänsä minua ja ihmetellyt, miten annan tämän lamaannuttaa itseäni. Hän on kuitenkin alkanut ymmärtää. Nämä ovat asioita, joista pitäisi puhua. Sairaus voi ilmetä hyvin eri tavoin eri ihmisillä. YouTubessa pyörii vitsivideo neurootikosta, joka tarkastelee asioita. Pakko-oireinen häiriö ei kuitenkaan välttämättä näy ulospäin. Uskon, että tulen saamaan oireet hallintaan. Sairaus ei määrittele minua. Olen ollut kuukauden ryhmäterapiassa. Minulla on vahva usko tulevaan.

Lähde:
https://yle.fi/a/3-10696283