Itselläni OCD on ollut (ja on edelleen) ennen kaikkea toiminnanohjauksen häiriö. Se näkyy arjessa asioiden aloittamisen vaikeutena, siirtymisien kaoottisuutena ja ajatusten jumittamisessa. Jos nukun huonosti ja suoleni ei toimi, voin olla pomminvarma, että aivoni pyörittävät jotain vastenmielistä ajatusta taukoamatta.

Päivittäin minulta katoaa myös motivaatio kaikkeen, senkin syyn takia toiminnanohjaukseni tökkii.

Olen joka päivä jossain vaiheessa vuorokautta olotilassa, jolloin minua ei kiinnosta yhtään mikään. Voisin vaikka vaan kuolla pois. Tähän liittyy usein myös dissoilua, jolloin tavallaan pääsen tai ehkä enemmänkin joudun metakognitiiviseen tilaan, jossa olen äärimmäisen tietoinen itsestäni. Tämä tietoisuuden tila tuntuu siltä kuin tipahtaisin kiertoradalle omasta elämämästäni, minusta tulee tekijän sijasta sivustaseuraaja.

Jos voisin itse päättää, olisin aina sisällä elämässäni ja itsessäni, olisin aina se aktiivinen puuhastelija, luopuisin mielelläni siitä tarkkailijan roolista.

Tarkkailijan roolissa näen itseni kulkemassa elämänjanallani täällä telluksella. Asioista tulee samantekeviä, koska teen mitä tahansa, olen vääjäämättä kulkemassa kohti omaa kuolemaani. Kaikki tiet vievät siis samaan lopputulokseen, kehoni rapistumiseen ja tietoisuuteni sammumiseen. En sinänsä pelkää kuolemaa, koska kuolema tuntuu samalta kuin tuntui ennen syntymää, eli ei miltään.

No mutta takaisin tälle planeetalle ja toiminnanohjaukseen.

”Toiminnanohjauksen häiriö tarkoittaa vaikeutta suunnitella, aloittaa ja toteuttaa toimintaa mielekkäästi. Tehtävän aloittamisen vaikeus on tämän häiriön keskeinen osa. Kun ei osaa päättää, mistä aloittaa, voi olla, että hän ei tee kyseistä asiaa ollenkaan. Eräs yleinen piirre toiminnanohjauksen häiriössä on  juuttuminen eli perseveraatio. Sitä voi ilmetä ajattelussa, puheessa, muistissa tai liikesuorituksissa. Tällöin ihminen jää toistamaan tiettyä asiaa eikä kykene lopettamaan.”

”Juuttuminen  on siis saman toiminnon, sanan, lauseen, ajatuksen tai muun käyttäytymisen pakonomaista toistamista. Juuttuminen vaikeuttaa tai estää henkilön yleistä toimintakykyä. Juuttumiseen liittyy vaikeus toiminnan joustavaan etenemiseen, sen ajoitukseen ja hallintaan. Juuttuminen on sitä voimakkaampaa, mitä tietoisemmin henkilö yrittää siitä irtautua.”

”Häiriö voi ilmetä toistuvana päänsisäisenä juuttumisena, jolloin jokin mielikuva, muistikuva tai sana toistuu asiaan kuulumattomassa tilanteessa. Juuttuminen ei välttämättä näy voimakkaasti henkilön olemuksessa. Joskus kuitenkin toiminnon jatkaminen on vaikeutunut, jolloin henkilö ei etene liikesarjan osasta tai toiminnosta seuraavaan. Selvä tauko tai huomion kiinnittäminen muualle helpottavat juuttumisesta irtautumista.”

Kuulostaa kovin tutulta! Perseveraatiolla on mielestäni suuri rooli OCD:ssä. Jumittuminen on epäluuloisen epätietoisuuden ohella yksi tuhoisimmista OCD:n oireista. Ellei jopa se viheliäin.

Juuttuminen on taas yksi syy lisää, miksi en näe kompulsiotaulukoiden täyttämisessä mitään tolkkua. Toinen syy on se, että oma OCD:ni luikertelee teemasta toiseen valonnopeudella – kun yhdet ehdot on täytetty, on jo nurkan takana seuraava uhka. Vaikeina päivinä se olisi tavallaan loputon suo, koska vääriä häläreitä voi tulla lähes mistä tahansa aiheesta.

Mielestäni tämän bloggaamisenkin voisi nähdä jonkiasteisena perseveraationa. Selvästikin jumitan tässä aiheessa!

Lähteet:
https://www.aivoliitto.fi/aivoverenkiertohairio/sairastumisen-jalkeen/muutokset/muut-hairiot/#d11d3b16https://fi.wikipedia.org/wiki/Juuttuminen

Jatkuvasti törmään teksteihin, joissa väitetään että OCD valehtelee. OCD ei ole valehtelija, mutta se on liioittelija ja kyseenalaistaja, jankuttava kiusaaja. Olen itsekin kirjoittanut 12.6.2021 tänne blogiin ”…siksi OCD on niin uskottava – se on maailman paras valehtelija”. Mutta olen ollut väärässä. OCD ei valehtele, vaan se kysyy, voitko olla asiasta TÄYSIN varma?! Ja niin OCD-potilas kituu ja kärsii omassa epävarmuudessaan.

Ei ihminen toista pakkorituaalejansa siksi, että hänen muistissaan on jotain vikaa, vaan sen takia, että hän ei kestä epävarmuuden tunteita – epätietoisuutta, onko hän turvassa vai ei. Ajatus siitä, että on tekemässä jonkin kohtalokkaan virheen tai on muuten vastenmielisellä tavalla vääränlainen, on sietämätön, ajoittain olotila on suorastaan kestämätön. Itsekin pyöriskelen välillä niin synkässä mutaliejussa, että joskus mietin, että ottaisin mieluummin ne pakko-oireet takaisin, koska silloin minulla oli jokin keino pitää itseni ”turvassa ja oikeanlaisena”.

Nyt on jäljellä vain minä ja häpeä, eikä keneenkään voi luottaa. Kun maaginen ajattelu loppuu, usein vastassa ei ole autuaaksi tekevä rauha, vaan pettymyksen tunteet, että tässäkö tämä nyt sitten oli, eipä ole kummoista. Lääkkeillä saa mössötettyä tunteitaan ja rauhoitettua hermostoaan, mutta ne eivät vie pois sitä ”totuutta” joka ihmisellä on itsestään, että vain tietynlaisena kelpaa.

Aika usein ihanneminä ja reaalimaailman minä ovat miljoonan vuoden päässä toisistaan.

Ja olen edelleen sitä mieltä, että vaikeimmissa OCD-tapauksissa ihminen ei itse voi valita ajatuksiaan. Psykoosissa olevakin tuottaa psykoottista puhetta, tai hänen aivonsa tuottavat harhoja. Samalla tavalla pakko-oireisen aivot tuottavat pakkoajatuksia kehämäisinä toistoina. Se ei ole tietoinen valinta, eikä OCD-potilas voi päättää että ajatukset loppuisivat.

Suurin ero on se, että pakko-oireinen on edelleen kiinni nykyhetkessä, vaikka aivot zumbailevat omiaan. Todellisuuden taju ei siis katoa. Itselläni OCD on ollut harhaluuloisuushäiriö ilman psykoottisia oireita.