Olen turhan usein tyytymätön, joskus jopa vihainen. Monesti en osaa edes sanoa miksi olen ärtynyt.

Mielen Ihmeet on ”viihde- ja mielipideblogi psykologian tiimoilta”. Ei siis erityisen tieteellinen lähde, mutta ei ole mikään tiedeblogi tämäkään, joten kelpaa itselleni.

Siellä on kirjoitus, jossa on jaoteltu viha kolmeen eri tyyppiin:

1. Instrumentaalinen viha

Aggressiivinen käytös ja väkivaltaisuus voivat ilmetä silloin, kun et pysty tekemään sitä mitä haluat, tai kun jokin estää sinua tekemästä haluamaasi. Tämä käytös liittyy myös ongelmiin ihmisen viestintäkyvyissä.

2. Räjähtävä viha

Tätä ilmenee silloin, kun jokin häiritsevä tai epäreilu tilanne kestää pidemmän aikaa. Pienemmät päivittäiset turhautumiset kasaantuvat ja räjähtävät sitten tietyllä hetkellä. Ihminen, jolla on ollut kauhea päivä töissä ja joka sitten tulee kotiin ja kohtaa jonkin mitättömän ongelman, saattaa tämän vuoksi tulla äkillisesti vihaiseksi.

3. Puolustautuva viha

Jos koet, että sinua vastaan hyökätään tai jos tiedät, että jotakin vaikeaa on tulossa eteesi, viha voi toimia “suojauksena”. Se voi esimerkiksi auttaa sinua välttämään hallinnan ottamista tai ongelman ratkaisemista vaikealla hetkellä.

Hetkinen. Voisikohan oma turhautumiseni olla tällaista puolustautuvaa vihaa, joka tulee esille lähinnä sisäisenä puheena? Joko sätin ja syyttelen itseäni, tai käyn mielikuvitusdialogia jonkun kanssa mieleni sisällä.

Juttu jatkuu:

Räjähtävä viha on merkki vakavasta ongelmasta

Olemme kaikki menettäneet malttimme ainakin kerran elämässämme. Tiedät tunteen. Viha ottaa ajatuksesi, puheesi ja tekosi haltuun. Tunnet olosi hallitsemattomaksi. Tiesitkö, että on olemassa fysiologinen syy sille miksi tunnet näin? Räjähtävän vihan hetkinä koet itse asiassa tiedostamattoman tilan. Mielesi keskittyy hyökkäyksen käynnistämiseen. Tunnet ylivoimaista halua aiheuttaa vahinkoa.

Kun menetät malttisi, aivot periaatteessa sulkeutuvat ja peto sisälläsi herää. Monet ihmiset onnistuvat hillitsemään näitä vaistoja ja ne tulevat ulos vain äärimmäisissä olosuhteissa. Jotkut ihmiset taas menettävät hermonsa aivan milloin tahansa, esimerkiksi kun joku on eri mieltä heidän kanssaan.

Itse en juurikaan räjähtele, mutta lähiympäristössäni tällaisia räyhääviä ihmisiä kyllä löytyy. Olen enemmänkin kiukkua sisuksiini patoavaa tyyppiä ja tämä johtuu enimmäkseen siitä, että minun kiukuteluani ei ole kukaan koskaan jaksanut ottaa vastaan, ja edelleenkin sen avoimesta esille tuomisesta seuraa jotain ikävää itseni kannalta.

Jos menetät hermosi usein, onko se vain osa persoonallisuuttasi? Miksi joidenkin ihmisten vain vaikeampi hallita vihaansa? Me kaikki tiedämme, että jotkut ihmiset ovat tunteellisempia kuin toiset. Mutta mihin asti tällainen käyttäytyminen on vielä normaalia? Missä vaiheessa siitä tulee todellinen oire?

Ihan hyviä kysymyksiä, enkä tiedä vastauksia. Luultavasti liittyy hermostoon ja tunteiden käsittelyyn. Mutta OCD:n puhkeamista tälläiset olot, joissa olet  räjähtävien ihmisten ympäröimänä, samalla kun omat vihan tunteesi demonisoidaan, niistä suututaan, syyllistetään ja niiden ilmaisemisesta häpäistään, edistää huomattavasti. Nämä olosuhteet myös ylläpitävät OCD-oireistoa.

Räjähtävä viha

Viha on peräisin kahdesta peruslähteestä. Yksi on pelko missä tahansa muodossa (yksinkertainen pelko, ahdistus ja paniikki). Toinen on turhautuminen. Ehkä et tunne oloasi mukavaksi, et saavuta tavoitteitasi tai asiat eivät mene niinkuin haluat.

Jos olet usein vihainen, saatat pitää kiinni vääristä uskomuksista, jotka saavat sinut tulkitsemaan todellisuutta pelottavalla ja turhauttavalla tavalla. Tässä on muutamia näistä uskomuksista:

1. Toisten on helppo satuttaa minua: tämä johtaa sinut reagoimaan vihaisesti jokaiseen vähäiseen paheksunnan tai torjumisen merkkiin. Toisten on tehtävä se, mikä on parasta hyvinvointini ja tarpeitteni kannalta: kun toiset tekevät asioita, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa mitä ajattelet, tunnet tai haluat, sinusta tulee suvaitsematon.
2. Mitään esteitä ei tulisi olla tahtoni tiellä: jos kohtaat jonkinlaisen esteen, menetät hermosi. Muiden ihmisten pitäisi lukea ajatukseni ja olla tietoisia tunteistani: jos muut eivät ymmärrä sinua välittömästi tai ota tunteitasi huomioon, se tuntuu hyökkäykseltä. 

Raivon sykli

Räjähtävä viha on seurausta sisällesi kerääntyneestä ahdistuksesta tai pelosta. Ne alkavat purkautua, jos et käsittele ärsytystä, joka lisääntyy yhä enemmän ajan mittaan. Kaikki alkaa lievästä epämukavuudesta. Se voi kohdistua itseesi, johonkin toiseen tai yleisesti maailmaa kohti. Et ota aikaa vihan käsittelyyn, annat sen vain olla.

Ajan myötä tunnistat epämukavuuden, mutta et ilmaise sitä tai hallitse sitä. Ehkä ajattelet, että aika korjaa sen tai että sinun täytyy vain siirtyä eteenpäin. Asiat eivät kuitenkaan muutu, joten alat tuntea vihaa. Saatat sanoa ankaria tai sarkastisia kommentteja.

Kaikesta tästä huolimatta et ehkä vieläkään kiinnitä tarpeeksi paljon huomiota epämukavaan tilanteeseesi. Yrität jättää sen huomiotta tai päästä etäämmälle siitä. Tämä ei kuitenkaan toimi. Sitten jokin laukaisee vihasi ja menetät hermosi. Et hallitse vihaasi ja se johtaa uusiin konfliktien sykleihin ja raivoon.

Ajoittainen räjähdyshäiriö

Ajoittainen räjähdyshäiriö on henkinen tila, jolle on ominaista räjähdysmäisen vihan ilmaiseminen usein. Henkilö, jolla on tämä häiriö, on taipuvainen intensiivisiin reaktioihin, jotka eivät sovi tilanteeseen. Psykiatrisesta näkökulmasta se on luokiteltu impulssikontrollin puutteeksi. 

Ihmisillä, jotka kärsivät tästä häiriöstä, on taipumus lyhyille vihanpurkauksille. Näiden purkausten aikana he tuntevat vapautuneisuutta ja/tai onnellisuutta. He tuntevat kuitenkin katumusta muutaman minuutin kuluttua. Joku, jolla on ajoittainen räjähdyshäiriö, tuhoaa tavallisesti esineitä tai muuttuu fyysisesti aggressiiviseksi muita ihmisiä kohtaan. Itse laukaiseva tekijä ei ole kovin tärkeä. Näillä ihmisillä on yleensä korkea ahdistuneisuuden taso.

Tiedän ja tunnen nämä tyypit, heistä on hermostossanikin selvät muistijäljet.

https://mielenihmeet.fi/rajahtava-viha-on-merkki-vakavasta-ongelmasta/

Meille syötetään lukemattomia valheita lapsesta saakkka: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, paha saa palkkansa, kannnattaa kääntää kiusaajalleen toinenkin poski – lyö siihen vaan, anna palaa! Taivaan isä suojelee meitä ja pyhä henki liikkuu keskellämme, toisinaan toki saatana kiusottelee ja rienaa. Raha ei tuo onnea, ja jokaiselle löytyy jostain se puuttuva puolikas, oikea sielunkumppani. Ihmisillä on hyvä sydän, elämässä tärkeintä on (romanttinen) rakkaus. Kuoleman jälkeen saat hyvityksen elämässä kokemistasi murheistasi ja uhrauksistasi, joten ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”.

Pahimmat valheet, joita minulle on kerrottu, liittyvät kuitenkin tunteisiin. Meille tarjotaan kammottavia valheita liittyen omiin tuntemuksiimme. Monella eri tasolla. Ensin omat vanhemmat kertovat mitä meidän tulee milloinkin tuntea, rankaisevat tietyistä negatiivisista reaktioista, palkitsevat positiivisista. Sama ralli jatkuu lastentarhassa ja sen jälkeen koulujärjestelmä aivopesee meitä, siinä rinnalla myös terveydenhuolto jatkaa pajunköyden syöttöä, unohtamatta ”mielenterveystyön ammattilaisia”: psykologeja, hoitajia, psykiatreja. Nykyään terapeuttejakin on sataa eri sorttia ja ainakin instan perusteella moni niistä on kyllä todella kujalla.

o   o   o   o   o

Nyyti ry kirjoittaa nettisivuillaan opiskelijoille Opi elämäntaitoa -osiossa tunteista seuraavanlaisesti:

”Kaikilla tunteilla on paikkansa. Myös niillä, jotka monesti koemme ”huonoina”. Tunteet kertovat suhtautumisestamme ympäristöön: mikä on esim. toivottavaa, pelottavaa, vastenmielistä tai innostavaa. Unohda siis jaottelu hyviin ja huonoihin tunteisiin ja ota käyttöösi ajatus: kaikki tunteet ovat tärkeitä. Ilman tunteitasi et olisi sinä.”

Kyllä minulla on ainakin paljon täysin käsittämättömiä tunteita, jotka eivät kerro reaalimaailman tilasta yhtään mitään. Eivätkä ne ole kavereitani, eikä niistä ole mitään hyötyä – ainoastaan haittaa. Kuten esimerkiksi häpeä siitä että minulla on nälkä; mistä kertoo ja miten hyödyn; lähinnä jähmetyn eikä ajatus kulje. Tai se kauhun kokemus, joka tulee ummetuksesta. Se vaan lisää jännitystä, jolloin ulostaminen ei ainakaan onnistu. Tai joka ikinen iltapäivä tuleva pelkotila, joka kestäisi ilman lääkitystä 5 pitkää tuntia. Viisi tuntia olen ylivireinen ja valppaana kuin olisin sotatantereen eturintamalla.

Ja suihkussa käyminen. Kamala savotta. Ei siksi että vesi pitäisi kantaa järvestä saunaan ämpäreillä ja sen jälkeen vielä lämmittää, vaan ne tunteet, jotka suihkussa käyminen saa minussa aikaan. Äitini kertoi lukemattomia kertoja, että hän on jättänyt minut yksin itkemään vauvana, eikä hän muutenkaan ollut kovin kummoinen lohduttaja tai tunteiden kanssa kannattelija. Olen vauvasta asti unnuttanut, sama itsensä tyydyttely jatkui lapsena ja muuttui ajan myötä runkkaamiseksi, jota harrastin runsaasti ennen kuin vaihdevuodet lopetti tämän riemun. Hiljattain alotin hormonihoidot ja nyt vaikuttaa lupaavasti siltä, että ehkä voinkin jatkaa vielä harrastustoimintaani.

Mutta siis itse suihkussa oleminen ei ole itselleni ongelma, vaan se kehollinen kokemus suihkun jälkeen. Ihoni on lämmin ja puhdas, mutta minä tunnen itseni irstaaksi ja vastenmieliseksi. Olen täysin vakuuttunut, että pilaan kaiken. Äitini usein sanoma lause: ”nyt sä pilaat kaiken!” toistuu ajatuksissani kehänä. Luulen että olen ”pilannut aina kaiken” saunan jälkeen, koska minulla oli tapana runkata siellä, eikä äitini puuttunut tähän mitenkään. Luultavasti operaatio on ollut äidistäni kuitenkin vastenmielinen, mutta sen sijaan, että hän olisi ollut aikuinen ja sanonut, että ”voitaisiinko sopia, että hoidat noin henkilökohtaiset jutut silloin kun olet yksin”, hän on kiukutellut minulle saunan jälkeen, tavallaan kostanut minun aiheuttaman mielipahan olemalla piikikäs ja arvosteleva.

En tiedä onko tämä narratiivi totta, mutta äitiini se sopisi kuin nenä päähän. Ja siihen tuntemukseen, joka on tallentunut kehomuistiini.

Toinen äitini ivallinen hokema ”itseään se täppii ja töppii” pyörii myös suihkun jälkeen mielessäni kuin hyrrä, kun levitän kosteusvoidetta iholleni. Minulla oli todella paha akne nuorena, ja yritin peittää finnejäni epätoivoisesti. Tämäkin ärsytti äitiäni, hänestä katsoin liikaa peilikuvaani. Nyt aina kun hoidan ihoani tai meikkaan, niin tunnen tekeväni jotain väärää ja kiellettyä. Minua ahdistaa hoitaa itseäni. Itsestä huolehteminen on minulle kuin tekisin syntiä. Äitini ivallinen kommentointi on sinänsä ihan absurdia, koska hän pakotti minut katsomaan omia sääriään ja sanomaan, että ne ovat ihan kauniit. Lukemattomia kertoja olen tuijottanut äitini jalkoja pyynnöstä ja sanonut, että kelvolliset ovat, ei ollenkaan pahat.

Suihkun jälkeen minua aina itkettää. Ja jos vältyn kyyneliltä, olen ainakin hyvin surullinen ja ahdistunut, häpeällisen huono. Turhaahan se suru ja ahdinko on, eikä se helpota mitenkään ”asian kohtaamisella, tunteiden käsittelemisellä tai niistä puhumisella”. Siellä se on kehomuistissa se jälki.