Tämä teksti on lainattua Oh, my GAD -blogista.
Lähde: https://ahdistusblogi.wordpress.com/

Ahdistuneisuushäiriön kanssa usein yhdessä esiintyvät, OCD-tyyppiset oireet:

Intrusiiviset eli pakkoajatukset, jotka pulpahtelevat mieleen äkkiarvaamatta ja kutsumatta. Ne pyörivät usein erilaisten tabuasioiden, kuten väkivallan ja seksuaalisuuden ympärillä. “Mitä jos lyön vieressäni istuvaa henkilöä? Mitä jos sekoan julkisella paikalla ja alan huutaa jotain typerää, enkä pysty hillitsemään käytöstäni? Mitä jos alan kiroilla kovaan ääneen kesken näiden hautajaisten?” On tärkeää muistaa, että intrusiiviset ajatukset eivät kerro mitään niistä kärsivän henkilön moraalista tai impulssikontrollista. Ne eivät myöskään kerro halusta tehdä näitä asioita, vaan ne ovat ahdistusajattelulle tyypillisiä pelkotiloja. Intrusiivisten ajatusten seurauksena on usein valtavaa häpeää, ahdistustiloja, pakko-oireita ja jopa itsetuhoisuutta.

Mikä avuksi: tiedosta ajatus intrusiiviseksi ja muistuta itsellesi, ettei se kerro mitään sinun haluistasi, impulsseistasi tai moraalistasi. Älä välttele tietoisesti tilanteita, joissa ajatuksia voi esiintyä. Ajatukset ovat aina vain ajatuksia, eivätkä ne tee kenestäkään pahaa tai vääränlaista ihmistä. Intrusiiviset ajatukset ovat monessa mielessä kuin vastenmielisiä unia.

0   0   0   0   0

Muunlaisia pakkoajatuksia voivat olla esimerkiksi pelko sairauksista, tartunnoista ja äärimmäinen huoli esimerkiksi puhtaudesta ja hygieniasta. Pakkoajatukset voivat koskea myös esimerkiksi omia, menneitä virheitä ja töppäyksiä, joko todellisia tai kuviteltuja: “Piru periköön sen kerran, kun änkytin luokan edessä pitäessäni esitelmää seiskalla!” “Entäpä se kerta, kun rapsutin ajatuksissani kynsiltäni lakkaa bussissa! Entä jos lakkahippuja meni bussin lämpöpatteriin ja ne syttyvät siellä palamaan? Silloinhan olen murhaaja!” (Tämä viimeksimainittu on muuten blogistin oma, taannoinen huolenaihe…) Tällaiset pakkoajatukset osaavat olla usein todella vakuuttavia, ja voivat helposti saada niistä kärsivän henkilön varmaksi siitä, että tämä on todella tehnyt jotain aivan hirveää, tai että tätä uhkaa jokin vaara, kuten vakava tartuntatauti. Järkiajattelu, mukaan lukien esimerkiksi lääkärin vakuuttelut siitä, että vaaraa ei ole, ei tahdo usein auttaa. Jälkikäteen katsottuna tai ulkopuolisen silmin ajatukset saattavat vaikuttaa jopa naurettavilta, mutta silloin kun ne ovat päällä, niitä voi olla todella vaikea tunnistaa tavallisesta ajatusvirrasta sairauden sanelemiksi.

Mikä avuksi: koeta tiedostaa ajatus ahdistuksen sanelemaksi. Älä työnnä sitä pois vaan anna sen tulla ja mennä, sillä se menee ennen pitkää aina pois.

0   0   0   0   0

Pakko-oireet eli kompulsiot: erilaiset rituaalit, joilla usein torjutaan edellämainittujen kaltaisten ajatusten seurauksena koettua uhkaa. Tällaisia voivat olla esimerkiksi erilaiset pesut, jotka on pakko suorittaa aina samalla lailla ja samassa järjestyksessä.

Mikä avuksi: tähän on hieman vaikeaa vastata, sillä olen kärsinyt varsinaisista kompulsioista viimeksi ehkä 15- tai 16-vuotiaana. Tuolloin pääsin minua vuosikausia vaivanneesta oireesta eroon niin, että poistin siitä ensiksi tietoisesti yhden osan, sitten, huomatessani että mitään pahaa ei tapahtunut, toisen, kolmannen ja lopulta pystyin lopettamaan toiston kokonaan. Avuksi tarvittiin toki terapiaa, en olisi päässyt oireesta eroon ilman sitä. Voinkin puhua vain lähinnä omasta kokemuksestani ja siitä, mikä minua on auttanut.

0   0   0   0   0

Epäluuloisuus, varuillaan olo tai harhaluulot: “Mitähän Essi tarkoitti katsoessaan minua niin? Olen varmasti loukannut häntä jotenkin. Okei, jos hän soittaa minulle tänään, silloin kaikki on kunnossa. Voi ei, hän ei soittanut! Jokin on varmasti pielessä!”

Mikä avuksi: Epäluuloisuutta on vaikeaa hoitaa itse, sillä vaikka ajatukset tiedostaisikin jollain tasolla irrationaalisiksi, ne voivat tuntua vakuuttavilta. Keskusteluapu esimerkiksi terapian muodossa auttanee parhaiten.

0   0   0   0   0

Ärtyisyys, itkuisuus, tunne siitä että on “kireällä” tai “katkeamis-“ tai “räjähtämispisteessä”

Mikä avuksi: riittävä lepo, sekä turvallinen ja luotettava seura, jossa myös negatiivisia tunteita saa ilmaista vapaasti; ärtyisyyden ja aggression purku esimerkiksi mattoja tamppaamalla tai tyynyyn huutamalla. Itselleen kannattaa antaa lupa itkeä, sillä se on usein katharttinen kokemus, jonka jälkeen olo paranee ainakin tilapäisesti.

Lähde:

Oireita & ensiapua

Tässä vielä Oh, my GAD -blogista poimittuja neuvoja Oireita & ensiapua -sivulta. Itsestä on jotenkin vaikeaa ymmärtää, että bloggaaja on vasta 21-vuotias! Itse en sen ikäisenä olisi mitenkään kyennyt samankaltaiseen itsereflektioon, mihin hän pystyy.

https://ahdistusblogi.wordpress.com/oireita-ensiapua/

1. Pitkittyneet stressitilat, joiden hallinta on vaikeaa.

Mikä avuksi: Tunnista tunne stressiksi ja tiedosta, että se värittää kokemuksiasi maailmasta. Älä työnnä tunnetta väkisin pois. Koeta jatkaa normaalia arkielämää niin hyvin, kuin pystyt. Aseta itsellesi pieniä tavoitteita ja palkitse itseäsi aina, kun olet voinut tehdä jotain stressistä huolimatta.

Ole ennen kaikkea itsellesi kiltti: hemmottele itseäsi tavallista enemmän jollain mukavalla ja turvallisella tekemisellä, josta nautit. Ansaitset sen sittenkin, vaikka jäisit kotiin joka päivä. Tiedosta, että sinun ei tarvitse juuri nyt pystyä tai pyrkiä samaan, kuin esimerkiksi terveiden opiskelu- tai työtovereittesi. Onnittele itseäsi pienistäkin saavutuksista, sillä teet niiden eteen moninkertaisen henkisen työn.

Itse olen alkanut olemaan AINA ensin itseni puolella, vaikka puolustautuminen on edelleenkin itselleni vaikeaa. Yleensä joko alistun tai lähden pois. Nykyään ehkä enemmän lähden pois kuin alan selvittelemään tilannetta tai taistelemaan. Alistuminen ei ole enää vaihtoehtona kuin tilanteissa, joista lähteminen pois on vielä vahingollisempaa.

0   0   0   0   0

2. Ahdistus- ja paniikkikohtaukset, joihin saattaa liittyä esimerkiksi sykkeen nousua, hengitysvaikeuksia tai hyperventilaatiota, hikoilua, yleistä epämukavuuden tunnetta, pakokauhua, kuolemanpelkoa ym.

Mikä avuksi: jos mahdollista, hakeudu kohtauksen alkaessa turvalliseen ja rauhalliseen tilaan, kuten WC:hen. Jos lähelläsi on tuttu henkilö johon luotat, kerro hänelle tilanteestasi. Kokeile palleahengitystä ja seuraavaa meditatiivista hengitysharjoitusta: hengitä nenän kautta sisään laskien samalla mielessäsi kaksi sekuntia ja sitten ulos laskien viisi. Harjoitus tasaa pulssia, tuo sinut takaisin tähän hetkeen ja rauhoittaa kehoasi.

Itse ottaisin betasalpaajan ja usein otankin jo ennakoivasti, niin ei tarvi jännittääkö alkaako oma hermosto häröillä. Muutenkin yleisellä tasolla pyrin ennakoimaan tapahtumia, en juuri jätä itseäni lääkitsemättä, jos edessä on tiukka tilanne kuten vaikka työhaastattelu. Mun sisällä asuu pelokas pieni tyttö, ja olen luvannut, etten jätä sitä milloinkaan enää pulaan.

Mieti, koetko tarvetta stimmata eli stimuloida aistejasi kohtausten aikana. Stimmaamista esiintyy useimmiten autismin kirjolaisilla, mutta myös jotkut ahdistushäiriöiset ja masentuneet voivat sitä tehdä. Joillakuilla paniikkikohtauksesta rauhoittumiseen saattaa auttaa esimerkiksi oman käden puristaminen, hyminä tai edestakaisin keinuminen. Rakastan itse keinuntaa, rauhallista huojuntaa ja matalan nuotin hyräilyä, se rauhoittaa oloni todella tehokkaasti. Stressilelut ovat eräänlaista stimmausta. Monilla stimmaaminen tulee ikään kuin itsestään, ja sen tekemättä jättäminen aiheuttaa suurta epämukavuutta. Koen esimerkiksi itse usein kohtausten aikana voimakasta tarvetta tarttua niskaani ja “suojella” sitä, tai näplätä esineitä, ja jos en voi sitä tehdä, tunnen oloni suojattomaksi.

Itse olen stimmannut vuosia tietämättä, että tälläkin on termi olemassa. Huojun ja heiluttelen kehoa, myös raajoja. Stimmaan ison jumppapallon päällä. Käyn joka viikko keinumassa kaupungin museossa. Itselle myös pyöräily metsässä on jonkin sortin stimmailua.

Kun kohtaus on mennyt ohi, koeta palata takaisin toimistoon, luennolle tai missä ikinä olitkaan, jos se vain suinkin on mahdollista. Tällä tavoin totutat itsesi pikku hiljaa siihen, että paniikkikohtaukset tulevat ja menevät, eivätkä ole vaarallisia. Valtaat siten oman elintilasi takaisin ahdistukselta.

0   0   0   0   0

3. Sairauksien pelko, “luulotautisuus” (kts. OCD-sarake): omien fyysisten tuntemusten ja esimerkiksi kipujen hysteeristä tarkkailua, johon liittyy usein pelko jostain tietystä sairaudesta, kuten syövästä tai aivokasvaimesta.

Oho! Mun äidillä on ollut tämä. Tämähän on hyödyllistä lukea muiden kirjoituksia, eikä aina tönkiä omaa tunkkaista ullakkoa.

Mikä avuksi: ihan ensiksi: älä googlaa! Olen huomannut, että myös sairaalasarjojen katseleminen voi olla vahingollista. Pidä kirjaa henkisistä tuntemuksistasi, jotka liittyvät ruumiillisuuteen ja oireiden tarkkailuun. Selvitä, esiintyykö oireita erityisesti esimerkiksi erityisen stressaavissa elämäntilanteissa. Onko niillä muita yhteneviä tekijöitä? Onko esimerkiksi joku läheisesi sairastunut vasta? Onko sinulla esimerkiksi seurustelukumppani, lemmikki tai lapsi, joista kokemasi huoli tuntuu konkreettisena ahdistuksena omasta terveydestäsi? Mieti, miten voisit tehdä olosi mukavammaksi noina aikoina.

Jos mahdollista, tutustu ruumiillisuuteesi enemmän sen positiivisten aspektien, kuten seksuaalisuuden ja liikunnan kautta. Tällä tavoin kytket ruumiillisuuteesi myös positiivisia kokemuksia, jotka tuovat vastapainoa erilaisten tuntemusten tarkkailulle. Olen huomannut, että sairauksien pelolla on yhteys tekemisen puutteeseen. Jos sinulla on käsissäsi liikaa aikaa, ajatukset kääntyvät helpommin erilaisten kiputilojen ja poikkeavien tuntemusten tarkkailuun. Muista myös, että huoli jostain tietystä sairaudesta voi saada sinut kokemaan hyvin uskottavan tuntuisestikin kyseiseen sairauteen liittyviä oireita, erityisesti jos olet perehtynyt aiheeseen ja tarkkaillut itseäsi niiden varalta (psykosomaattinen oireilu).

0   0   0   0   0

4. Mitä jos -tyyppinen, usein äärimmäinen kauhuskenaarioajattelu: “Minun on saatava raportti valmiiksi deadlineen mennessä. Sinne on enää kuukausi aikaa! Mitä jos tietokoneeni hajoaa? Entä jos bussifirmatkin menevät lakkoon enkä pääse kirjaston koneelle, en saa raporttia koskaan valmiiksi! Saan potkut, enkä enää koskaan pääse töihin.”

Toinen bingo! Mun miehellä on tämä!

Mikä avuksi: koeta tiedostaa, että mitä jos -ajattelu johtuu puhtaasti ahdistuksesta. Itseään ei voi järkeillä ulos katastrofinpelkosumpusta, mutta voi silti koettaa toistella itselleen, että kaikki järjestyy – jos ei itsestään, niin sen voi panna järjestymään. “Pahimman” sattuessa ja esimerkiksi esseen tai muun työtehtävän viivästyessä voi aina koettaa sumplia asioita vastuuhenkilöiden kanssa, jne.

Lähde:

Oireita & ensiapua