Minulla on ollut tänään vapaapäivä.

Vapaapäivät ovat minulle enimmäkseen vaikeita, koska minulla on vakavia puutteita oman toiminnanohjaukseni kanssa. Tämä toimeen tarttumisen vaikeus ja epämääräinen haahuilu tulevat esiin erityisesti silloin, kun minulla on jokin kehollinen vaiva. Kävelen yleensä paljon, koska en jaksa olla sisällä, enkä halua istua paikoillani. Kutsun tätä ympäri Helsinkiä harhailua ”emotionaaliseksi pakkovaellukseksi”.

Tänään jäin heti aamusta neljäksi tunniksi välitilaan, jonka olen nimennyt tiksutukseksi. Minua tiksuttaa silloin, kun suoleni tyhjentyy vain osittain. Kun minua tiksuttaa, minua suomeksi sanottuna vituttaa ihan järjettömän paljon, mutta ilman ulkoista näkyvää, selkeää syytä. Ärsytys tulee siis sisältä päin, kun jäte jää putkistoihin juntturaan sellaisella tavalla, että se tuntuu koko ajan kehossa ja painaa hermoratoja. Tähän yleensä auttaa toinen istuntokierros. Mutta tänään sekään ei pelastanut mielialaani.

Jotain pörisee edelleen vatsassa.

Tiksutus on OCD-oireiden paraatiaikaa – olenhan vihainen ilman ”pätevää” selitystä. Veikkaan että moni muukin on melko usein suolistovaivojen tai muun vastaavan syyn takia kärttyinen, mutta siltikin pysyy toimintakykyisenä ja tuotteliaana, eikä koko asiaa juurikaan mietitä. Saatika että päässä pyörisi loputtomalla luupilla ajatuksia siitä, miten voinkaan olla niin ällöttävä, olen suorastaan vastenmielinen, ehdottomasti vääränlainen. Asia vaan kuitataan sillä, että ihmisillä kun on vaan hyviä ja huonoja päiviä, kaikki tunteet kuuluu elämään – välillä naurattaa, välillä vituttaa, mitä sitten. Mene helvettiin siitä, jos seura ei miellytä!

Minäkin haluaisin olla sellainen – pysyä dynaamisena suolistoni tuntemuksista riippumatta. Mutta kun minua tiksuttaa vapaapäivänä, kaikki toiminta pysähtyy ja huomio keskittyy vain siihen, miten paljon voi ihmistä raivostuttaa, vaikka tänään minun PITÄISI rentoutua ja levätä.

Ja niin vapaapäivästä tuleekin usein itselleni raskas henkinen työmaa, jolloin ei paljon chillailla.

Omasta mielestäni tiksutus-trauma on syntynyt nykyisessä parisuhteessani, jossa tunnetilojani, kehoni liikkeitä, kasvojeni ilmeitä yms, äänenpainojani kytätään taukoamatta. Lapsuudessani ketään ei kiinnostanut minun tunteeni, saatika ajatukseni. Tai ne kiinnosti ainoastaan silloin, jos niistä oli jotain haittaa ja silloin niistä seurasi yleensä jokin rangaistus. Mutta jos sulkeuduin tai itkin metsässä, sain tehdä sen ihan rauhassa, ilman että kukaan siihen puuttui. Mutta nykyisessä kodissani  minulla on vain lupa tietynlaisiin tunteisiin, vääristä tunteista seuraa aina jotain ikävää minun kannaltani. Yleeensä se on passiivis-aggressiivista käytöstä kuten piilotettuja loukkauksia tai sabotointia.

Aion tehdä tästä sabotoinnista eli tärvelemisestä vielä erillisen postauksen, koska mielestäni se on äärimmäisen mielenkiintoinen ilmiönä: miksi ihminen tarkoituksellisesti epäonnistuu jossain tehtävässä ja pilaa tällä tavalla lopputuloksen. Mitä palkintoa silloin jahdataan?

Otsikko kertookin sen, mitä tällä kertaa aion käsitellä: traumojen jälkiä kehossani. Tänne blogiin on kommentoitu, että miksi kaivelen vanhoja, antaisin jo menneiden mennä, yrittäisin mielummin unohtaa ja jatkaa elämää eteenpäin. Menneet ovat menneitä ja tikulla silmään sitä, joka vanhoja kaivelee.

Minä kernaasti unohtaisin kaiken sen kuran, jonka olen joutunut kohtaamaan elämäni aikana; kaiken sen syyllistämisen ja nöyryytyksen, laiminlyönnit, ohittamiset, torjutuksi tulemisen ja jalustalle nostamisen loputtoman oravanpyörän, mutta kehoni ei valitettavasti unohda. Minä elän joka päivä menneisyydessäni, koska menneisyys elää minussa. Se on jättänyt merkkinsä hermostooni, mahdollisesti muokannut hermostoni toimintaa minulle epäsuotuisaksi, vaikuttanut aivokemiaani, tehnyt minusta ylivireisen, valppaan vaaroja varten, turvattoman, ikuisesti ulkopuolisen. Menneisyyteni myös määrittää sen, mihin huomioni nykyisessä elämässäni kiinnittyy, miten näen ja koen itseni ja ympäristöni, millaisia ihmisiä valitsen ympärilleni, luotanko keneenkään, luotanko elämään ylipäätään, millaisia valintoja teen työurani suhteen, missä ja miten haluan asua. Onko maailma hyvä vai huono paikka, saako paha palkkansa ja ihmisillä kaikesta huolimatta kultainen sydän.

Simppeli esimerkki trauman polttomerkeistä hermostossani on niinkin arkipäiväinen asia kuin nälkä. Kun minulla on nälkä, häpeän itseäni niin että haluaisin piiloutua, koen itseni moniulotteisesti vääränlaiseksi ja vastenmieliseksi. Tämä johtuu siitä, että nälkäisenä olen todella ärtynyt – ihan niin kuin miljoonat muutkin ihmiset. Mutta minä en saa olla nälkäkiukkuinen – se on minulta rangaistuksen uhalla kielletty tunne. Sen esiin tuomisesta on häpäisty vähättelemällä tai torjumalla, jopa suuttumalla. Normaalit myötätuntoiset aikuiset ymmärtävät, että lapsi on nälkäisenä kitisevä; he myös rauhoittelevat lasta, selittävät ja sanallistavat lapselle, että ”olet nyt niin ärtynyt, koska sinulla on nälkä, kiukku menee ohitse, kun syöt”. Tällaisen emotionaalisen kannattelun sijaan minulle on raivostuttu vuosikausia, tarpeilleni naureskeltu tai ne on ohitettu tyystin. Joten kun olen nälkäinen, minua hävettää, koska minulla on kokemus, että olen nälkäisenä häpeällisen huono.

Häpeäkokemuksen lisäksi minua pelottaa, koska pelkään omia vihantunteitani; minun on myös vaikeaa käsitellä aggressiotani, koska sitä ei ole saanut olla edes olemassa. Pelkän nälän tunteen sijaan, minulla on valtava kirjo erilaisia, ahdistavia, päällekkäisiä tunteita, joista saattaa muodostua epätoivoisuuden kaivo, jonne epähuomiossa humpsahdan. Sieltä on joskus vaikeaa päästä ylös, etenkin kun se alkuperäinen tunne eli nälkä hautautuu muiden tukalien olotilojen alle ja ruokahalu sekä mieliteot ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Ennen kuin ymmärsin nälän, aggression ja häpeän yhteyttä, minulla oli myös todella paljon OCD-oireita. Olen elämäni aikana pessyt satoja kertoja nälkähäpeääni rituaalin omaisesti pois pakko-oireiden muodossa. Tarkistellut helloja, ikkunoita, vesihanoja mitä milloinkin.Yritänyt väkisin muuttaa negatiivisia tunteitani positiivisiksi ylistysvirsiksi ja kiitollisuudeksi. Tehdä itsestäni kelvollista maagisilla taikatempuilla, vaikka oikeasti mielenrauhani olisi palauttanut lautasellinen perunamuusia ja lihapullia.

Toisena esimerkkinä voisi toimia vatsavaivat. Vatsakivuista koen voimakasta syyllisyyttä, koska kipeänä olen apea, alakuloinen ja tarvitseva, enkä ihana ja piristävä seuralainen. Ja jos minulla on ummetusta, olen kauhuissani.Esimerkiksi disso-oireita ja harhaluuloisuutta esiintyy enimmäkseen vain silloin, kun suolistoni on alkanut täyttyä ulosteesta. Hitaasti tyhjenevät piiput sotkee aivokemiani, aiheuttaa huonoa ruokahalua (josta löytyy taas syy moittia, kun mikään ruoka ei kelpaa) ja pahanhajuista hengitystä (joka on äidistäni ollut vastenmielistä, eikä se itsestänikään mikään meriitti ole ollut). Vatsavaivaisena pääsen siihen sekavaan mielentilaan, johon minut on jätetty lapsena itkemään ilman lohdutusta. En pääse siitä sokkelosta oikein mitenkään pois, koska pottaikäkauteni sabotoiminen on aiheuttanut minulle toiminnallista ulostamisvaikeutta, luultavasti anismuksen, jossa ulostamisen koordinaation oppiminen on jäänyt vajavaiseksi.

Olen siis oman kehoni vankilassa, suoli täynnä ulostetta, ruokahalun mennettäneenä, nälkäisenä, ärtyneenä ja ennen kaikkea avuttomana ilman ratkaisua, miten voisin auttaa itseäni. Ummettuneena jos syö väkisin, alkaa oksettaa ja itkettää. Niin monta kertaa olen syönyt ja itkenyt, muistan sen jo lapsuudestani, ruokapöydässä yökkimisen ja itkemisen. Olen löytänyt tähän nyt vihdoin helpotusta, nukahtamislääkkeen murusen aamukahvin kaveriksi. 1/8 osa zopinoxia vie kaiken pelon pois liittyen ulostamiseen, rentouttaa sulkijalihakseni, anorektaalikulmani oikenee, lantionpohjani laskeutuu. Anaalikanavani lyhentyy niin, että ulosteen anaalikanavasta kulkeutumisen vastus vähenee. (Tiedot kopioitu Duodecimistä, laitan linkin loppuun) Summa summarum homma hoituu pönttöön asti, ja samalla kovalevyltäni eli hermostostani vapautuu tilaa miettiä muita asioita. Päivittäinen ulostamisrutiini on lopettanut kaikki disso-oireeni ja vähentänyt huomattavasti harhaluuloisia ajatuksia, myös OCD-häläreiden määrä on romahtanut.

Jatkan näitä seuraavaan postaukseen, koska kaikki vastaukset, joita olen aina etsinyt, ovat minun kehossani.

Lähde:
Matti V. Kairaluoma, 2009
Toiminnallinen ulostamisvaikeusoireyhtymä
https://www.duodecimlehti.fi/duo97788