Klikkasin itseni sisään Vauva.fi sivustolta keskusteluketjuun otsikolla: Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia:

”C-PTSD:n lapsuudessaan saaneilla on paljon päiväuneilua. Eli dissosioidaan itsensä jonnekin muualle ja rakennellaan jotain unelmia ja pilvilinnoja. Vaikkapa ollaan tyytyväisesti jossain rakkauskuvitelmassa. Tämä on asia, jonka olen tajunnut vasta aikuisena. Lapsena ja nuorena olin tällainen kokopäiväunelmoija, jos niin voi sanoa. Aikuisetkin joko naureskelivat tai pyörittelivät silmiään asialle ja opin itsekin ajattelemaan, että minä nyt vain olen sellainen hupsu haaveilija. Nuorena aikuisena eteen alkoi tulla tilanteita, joissa uneksimiseni ei ollut enää pelkästään hassua ja harmitonta vaan aidosti sekä omaa että toisten elämää hankaloittavaa jumittamista, sekoilua ja todellisuuspakoa. Vasta muutama vuosi sitten ymmärsin, että kyse oli dissosioinnista.”

Siis mitä? Dissoiluako oma unelmointini on ollut? Minulla on ollut lapsesta asti hyvin rikas sisäinen maailma ja on ollut autuasta vajota sinne fantasioiden pariin, kun todellisuus on ollut sietämätöntä.

”Nykyään olen paljon paremmin ympäröivässä maailmassa kiinni ja tietoisempi itsestäni, vaikka edelleen minulla on taipumusta ns. lääkitä traumojani päiväunelmoinnilla. Olen kuitenkin onnistunut pitämään unelmoinnit yksityisenä, omaan aikaani kuuluvana viihteenä enkä jää enää kiinni niihin kesken kauppareissun. Tai ala kesken työpalaverin jotenkin oudosti etääntyä tilanteesta, kun ilmapiiri alkaa tuntua liian kuormittavalta.”

Juuri tätä unelmointi on minulle – itsensä lääkitsemistä ja ihan parasta viihdettä. Haaveilemalla saa nostettua omaa mielialaa ja kulutettua aikaa tarvittaessa. Vuosien saatossa pilvilinnat ovat tietenkin muuttuneet satoja kertoja. Tämä blogikin perustuu haaveelle kirjan kirjoittamisesta. Sekä illuusiolle, miten ensimmäisenä ihmisenä maailmankaikkeudessa ratkaisen oman nokkeluuteni ja uurastukseni ansioista OCD:n tarkan syntymekanismin.

Linkki keskusteluketjuun:
https://www.vauva.fi/keskustelu/5121795/traumat-ovat-pilanneet-elamassani-monia-asioita-kohtalotovereita

Mitä tapahtuu parisuhteessani, jos menen traumamoodiin eli selviytymistilaan, eikä tarjoamani tsemppi- ja rakkauspalvelu ole käytettävissä?

Kun olen valahtanut syystä tai toisesta traumamoodiin, puolisoni alkaa yleensä ”tasaamaan tilejä” eli kostamaan passiivis-aggressiivin keinoin, koska olen kyvytön pelosta käsin vastaamaan hänen emotionaalisiin tarpeisiinsa tuntea yhteyttä ja saada hyväksyntää, sekä ihailua. Aikaisemmin tämä tuli esiin hidasteluna ja viivyttelynä, enkä edes osannut mitenkään yhdistää näitä asioita toisiinsa. Nykyään hän usein miten sabotoi, ”oho epähuomiossa erehdyin, ajoinko taas väärin, unohdin muuten yhden jutun, no vahingossa kävelin väärään suuntaan, en millään löydä parkkipaikkaa, laitoinko satulasi väärään asentoon, menikö se ovi itsellään lukkoon, jäitkö ulkopuolelle?”

Sabotointia tapahtuu myös silloin, jos olen hänestä ärsyttävällä tavalla iloinen – silloin riemuni raivostuttaa häntä, joten se on saatava minulta pois! Ja jos minulla on jokin ongelma, hän nopeasti generoi uusia hankaluuksia ja vaikeuksia. Ja taas toisaalta jos hänellä itsellään on jokin ongelma, hän jollakin epäsuoralla tavalla vihjaa, että ongelman ydin on minun aiheuttamani.

Viikonpäivistä lauantai on ollut jo pitkään viikon stressaavin päivä. Lauantai – siihen liittyy niin paljon odotuksia, mitä sen pitäisi olla ja pitää sisällään. Lauantaisin puolisoni on usein kuin tulisilla hiilillä ja poikkeuksellisen piikikäs. Luulen, että hänen isänsä on juonut viikonloppuisin enemmän kuin viikolla, koska hän oli työssä käyvä alkoholisti. Ehkä hän on aloittanut perjantai-iltana ”urakkansa”, koska silloin kumppanini on jo tosi kireä. (Itse uskon siis, että kehoon jää jälkiä ajastettuina traumamuistoina)

Kokiessaan olevansa jotenkin epävarma tai muuten olonsa uhatuksi , avomieheni tekee samaa kuin veljeni, eli etsimällä etsii virheistä minusta, jotta oma olo helpottuisi.Tämä on itseasiassa tuiki tavallista ja osittain tiedostamatontakin, etenkin työympäristössä tähän törmää lähes päivittäin. Minä itsekin harrastan tätä samaa, mutta ilman että se maksaa minulle mitään. Kostan ihmisille pääni sisällä mielikuvissani tai etsin julkiksista rumia kuvia googlella. Luen juorulehtiä, kuten vastenmielistä Seiska-päivää tai netin keskusteluketjuja, joissa naureskellaan ihmisten hölmöilyille ja keskeneräisyydelle. Teen sitä itse asiassa juuri paraikaankin – ruodin anonyymina avopuolisoni heikkoja kohtia.

En tiedä pitäisikö nyt siis itkeä vai nauraa?