”Mentalisaatiossa eli mielentämisessä on kyse siitä, että ihminen kykenee näkemään itsensä ja toisen olentoina,joilla on omat halunsa, uskomuksensa ja päämääränsä. Mentalisaatiokyvyn ansiosta ihminen pystyy ennakoimaan omia ja toisen reaktioita erilaisissa tilanteissa ja pystyy säätelemään omia tunnetilojaan. Puutteellinen mentalisaatiokyky tekee ihmisen elämän arvaamattomaksi ja sellaiseksi,jota on vaikea hallita ja hillitä.”

”Mentalisaatio tarkoittaa siis yksilön kykyä pohtia omaa ja toisen ihmisen näkökulmaa ja kokemusta. Mentalisaatio on kyky pohtia, millaisia mielen tiloja voi piillä ulospäin näkyvän reagoinnin ja käyttäytymisen takana. Tunteiden lisäksi mentalisaatio kohdistuu myös esimerkiksi tarkoitusperään ja toiveisiin.”

”Ihmislapsen mieli kehittyy varhaisessa vuorovaikutussuhteessa. Vanhemman oma kyky mentalisaatioon auttaa lasta oppimaan mentalisaatiota. Kun hoivaaja kykenee tyynnyttämään lapsen mielen ja hän vastaa lapsen tunneviesteihin riittävän oikein, saa lapsi kokemuksen oman olonsa muuttumisesta hoivaajan kannattelun avulla. Tällöin lapsi saa kokemuksen vanhemmasta lapsen tunnekokemusta säätelevänä ja ohjaavana aikuisena. Vanhemman ymmärtävä asenne auttaa lasta näyttämään huonotkin tunteet ja säätelemään niitä yhdessä hoivaajan kanssa. Tämä opettaa lasta omien tunnetilojensa säätelemiseen.”

Jäin vaille tällaisia kokemuksia lapsuudessa ja näiden kohtaamisien puuttumisen takia edelleenkin keski-ikäisenä pelkään omia tunteitani ja käytän pakko-oireita luodakseni itselleni fiktiivisen turvallisen tilan. En ole varma, mihin tarpeeseen tämä turvallinen tila eli SAFE PLACE oikein vastaa. Yritänkö pakko-oireilla vältellä kiellettyjä tunteita? Vaiko rakennanko turvallista tilaa, jossa uskaltaisin kohdata kiellettyjä tunteita? Vai alkaako kaavamainen käytös vasta kun tunnen menettäneeni turvallisen olon? Ehkä myös ennakoin rituaalien avulla mahdollisia uhkaavia tilanteita?

Minusta on ristiriitaista, että minua ei ole autettu mentalisaatiossa, mutta silti minusta tuli sen mestari. Mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin oman ja muiden käytöksen, toiveiden ja tunteiden tarkkailu ja pohtiminen. Aina jaksan miettiä, mikä ihmisiä motivoi, mitä tarvetta ollaan nyt täyttämässä, mitä palkintoa jahdataan kulloinkin. Monen mielestä käytän aiheeseen liikaa energiaa ja aikaa, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän piittaan toisten mielipiteistä. Minua kiinnostaa vain ne silmät, jotka itse näen, koska niiden kautta aivoni saavat palkinnon. Toisen ihmisen katse tekee minut näkyväksi, joskus silmistä heijastuu myös hyväksyntää, toisinaan jopa ihailua. Hyväksyvän katseen alla hermostoni levähtää.

”Jo alle vuoden iässä lapsi kykenee erottamaan oman ja toisen mielen toisistaan. Vasta 2-3 vuotiaana lapsi ymmärtää, ettei kaikki välttämättä ole sitä miltä näyttää. Kolmen vuoden iän saavutettuaan lapsi kykenee huomaamaan ihmisten erilaiset luulot ja sen, että he kykenevät tekemään niistä erilaisia päätelmiä, mutta he eivät vielä sisäistä sitä, että jokaisella on omat halunsa. Tässä vaiheessa lapsi ei vielä kykene ymmärtämään oman sisäisen maailmansa eroja ulkoiseen maailmaan. Lapsella ei siis ole kykyä arvioida todellista ulkoista uhkaa aikuisen tavoin, jolloin mielikuvituksesta kumpuava pelko on yhtä todellinen kuin ulkoa tuleva oikeasti uhkaava vaaratilanne on.”

Tämä osio on täysin OCD:n ytimessä! En tosin osaa yhdistää paloja nyt yhteen. Mutta jotain siellä varhaisessa vuorovaikutuksessa menee pahasti pieleen, jonka takia pakko-oireileva jää maagisen ajattelun vangiksi. Hän kyllä ymmärtää käytöksensä järjettömyyden, mutta tunne on niin voimakas, että sille alistuu ja järkeily saa väistyä.

Lähde: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/265864/Heikkinen_Piia.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Luen nyt Riitta Suvanto-Witikan opusta ”Työkirja pakko-oireiden hoitoon”. Olen päässyt sivulle 88, enkä ole oikein mistään samaa mieltä kirjoittajan kanssa.

Itse asiassa koko kirjan lapsekas tyyli ja kirjoittajan tapa kertoa ”riiviöstä” nimeltään OCD, on minusta loukkaava. Kirjan perusteella uskallan väittää, että Suvanto-Witikka elelee täysin eri todellisuudessa kuin traumataustainen ihminen. Suoranaista ärtymystä herättää kirjoittajan näkemys, jonka mukaan OCD on erillinen, irrallinen, ihmisen ulkopuolelta tuleva olio.

Riitta esittää naiivin päätelmän, että pakkoajatus ja -rituaalit syntyisivät epähuomiossa herkistymisen kautta ja on vain ”huonoa tuuria” kenestä tulee pakko-oireiden orja. OCD-spesialistin tittelistä huolimatta Suvanto-Witikka ei vaikuta ymmärtävän pakko-oireisen sisäistä maailmaa kokemustasolla millään tavalla.

Kirjoittaja ohittaa ympäristön vaikutuksen ja merkityksen mm ihmissuhteet, nämä arikipäiväiset roolileikit, ja (yllätys, yllätys) siirtää kaiken vastuun pakko-oireiselle itselleen. Jälleen kerran KAIKKI on vain omasta motivaatiosta ja viitseliäisyydestä kiinni. Sitkeydellä ja altistustaulukkojen avulla pitäisi kyllä onnistua.

Myös luku erotusdiagnostiikasta keinotekoinen. Kaikki oireet kun ovat yhtä samaa traumaoireilua, kaikki nämä diagnoosit voisi jo tunkea roskikseen – niistä on ehdottomasti enemmän haittaa kuin hyötyä.

Suvanto-Witikka kirjoittaa: ”Pakko-oireen ainoa motiivi on pelottelemalla saada pidettyä ihminen otteessaan”. Voin henkilökohtaisesti taata ja vakuuttaa että pakko-oireella ei ole mitään motiiveja, koska pakko-oire ei ole mikään ulkopuolelta tuleva ”riiviö”  – ei se ole mikään erillinen olio tai yksikkö, se on se neuvoton ja avuton osuus ydinminuutta, jolla ei tunnu olevan muita keinoja käytössään hallita sisäistä kaaosta ja kauhunsekaisia turvattomuuden tunteita kuin keinotekoinen tapa luoda turvaa ja selkeää jatkumoa pakko-oireiden avulla.

Siinä mielessä komppaan kirjoittajaa, että pakko-oireinen on kyllä ehdollistunut, mutta ehdollistuminen on tapahtunut jo ensimmäisten elinvuosien aikana hoivaajan käytöksen perusteella. Esim oma hermostoni on rekisteröinyt tarkasti, milloin olen oikeanlainen ja kelpaan, milloin taas jään ilman hoivaa ja lohdutusta. Oman arvioni mukaan ehdollistuminen tapahtuu hoivaajan käytöksen lisäksi hänen katseensa kautta, aivoihin jää selvä merkki siitä milloin katse on hyväksyvä, milloin tuomitseva tai syyllistävä. Uumoilen että keskeisenä tekijänä ehdollistumisessa on ihmisellä olevat peilisolut ja kyky tulkita mikroilmeitä.

Riitta siis sivuuttaa kirjassaan täysin tekijät, jotka itse uskon olevan OCD:n syntymekanismin takana: kiintymyssuhdetrauman; vuorovaikutusyhteyden katkokset, vihamielisyyden ja ylistämisen vuoristoradan, rutiinien puuttumisen ja erityisesti turvattomuuden tunteen. Esim torjunnan ja hylkäämisen mahdollisuus ei todellakaan ole ollut väärä hälytys, vaan uhka on ollut ihan todellinen jossain vaiheessa ensimmäisiä elinvuosia. Suurella todennäköisyydellä pakko-oireinen on tullut myös jollain tavalla kiusatuksi elämänsä aikana tai on kohdannut muutoin kohtuutonta arvostelua ja/tai syyllistämistä.

Pakko-oireisen hermostoon kun on nakutettu viesti,  että hän kelpaa vain tietynlaisena ja oikeanlaisena hän on turvassa – sitä ”oikeaa” tunnetta pakko-oireinen metsästää maagisilla rituaaleilla, koska muut keinot eivät ole toimineet.

Lähde:
https://verkkokauppa.duodecim.fi/60159.html