Flashbackin aikana sisäisen tai ulkoisen kriitikon ääni alkaa voimistua, huutaa ja muuttua tiheneväksi kierteeksi. Flashbackit voivat siis olla sisäisen tai ulkoisen kriitikon hallitsemia. Sisäisen kriitikon hallitsemat flashbackit johtavat tyypillisemmin ahdistuneisuuteen, eristäytymiseen, luovuttamiseen, turtumiseen, itsetuhoisuuteen tai vastaavaan. Ulkoisen kriitikon hallitsemat taas johtavat hyökkäämiseen, vihaan, aggressioon, pelkoon, kauhuun ja niin edelleen, mutta myös mahdollisesti eristäytymiseen ja vetäytymiseen.

Voidaan ajatella, että pohjimmiltaan jokaisen flashbackin taustalta on kuitenkin löydettävissä sisäinen kriitikko, jonka ahdistavuus laukaisee joko itsesyyttelyn tai pelon/hyökkäämisen muita kohtaan. Tyypillistä on myös vaihdella edestakaisin sisäisen ja ulkoisen kriitikon välillä.

Tämä voisi ilmetä esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Olet osallistumassa testiin, jonka perusteella määritellään, pääsetkö mukaan haluamaasi projektiin. Tilanne muistuttaa sinua narsistisessa suhteessa kokemistasi kohtuuttomista vaatimuksista ja sisäinen kriitikkosi alkaa vaatia sinulta täydellistä suoriutumista testissä. Pyrit täydellisesti valmistautumaan jokaiseen pieneenkin pilkkuun. Samalla huomaat, miten puolisosi on jättänyt tavaransa lojumaan väärään paikkaan. Ulkoinen kriitikkosi alkaa murista ja soimata puolisoa tämän saamattomuudesta, sillä hän ei täytä samoja täydellisyyden vaatimuksia, joita sisäinen kriitikkosi juuri vaatii sinulta. Heität puolisosi tavarat raivoten pois tieltä, mutta hetken päästä alat kokea syyllisyyttä ylimitoitetusta reaktiostasi. Sisäinen kriitikkosi herää ja moittii sinua surkeaksi hermoraunioksi, joka ei näillä kyvyillä voisi selvitä mitenkään testin aiheuttamista paineista. Ahdistut ja alat kierrättää mielessäsi erilaisia skenaarioita, miten tulet epäonnistumaan testissä. Mietit myös, miten muut selviävät testistä paljon helpommin, ja alat tuntea kateutta. Ulkoinen kriitikkosi herää ja alkaa haukkua mielessäsi muita helpon elämän eläneiksi, jotka saavat kaiken helpolla, eivätkä tajua mitään vaikeuksista. Hetken päästä muistat, että heilläkin on todennäköisesti joitakin omia ongelmiaan, ja alat kokea syyllisyyttä ylimielisestä pohdinnastasi. Sisäinen kriitikkosi alkaa jälleen moittia sinua itsekkääksi ja valittavaksi typerykseksi, joka ei omilla taidoillaan pysty mihinkään. Mietit testin tarkastajia ja ulkoinen kriitikkosi aktivoituu maalaamaan uhkakuvia siitä, miten he ihmettelevät, miksi tällainen tapaus on edes päässyt tähän testiin mukaan. Muistat heidän epämääräiset ilmeensä viime tapaamisella ja vakuutut heidän halveksuvan sinua jo etukäteen. Lopulta mielesi on maassa, etkä pysty valmistautumaan testiin ollenkaan. Päädyt sen sijaan tekemään jotakin lohtutekemistä, kuten syömään herkkuja tai katsomaan televisiota.

Tästä vaihtelukierteestä on olennaisen tärkeää päästä irti, sillä ääripäät ruokkivat toinen toistaan! Tämänkaltainen ääripäiden välillä vaihteleva joko-tai suhtautuminen itseensä on hengästyttävää, ahdistavaa ja mahdotonta. Ei ole ihme, jos olet väsynyt, voimasi ovat lopussa, etkä tiedä miten päästä eteenpäin, sillä kukaan ei kestä tuonkaltaista höykytystä. Käytännössä se on alkuperäisen traumasi toistumista uudelleen ja uudelleen oman mielesi sisällä, sillä juuri tämänkaltaista heilahtelua, arvaamattomuutta ja ”mikään ei ole oikein”-tilanteita.

Tämän tyyppiselle dynamiikalle voisi myös pakko-oireilukin perustua? Ainakin itselle se ristiriita järkevän käytöksen ja rituaalisopan välillä on raastava – että miksi teen näitä taikatemppuja, vaikka omasta mielestäni olen ihan tolkun ihminen. Että mitä helvettiä nyt taas?!

Lähde:
https://ketunhantak.blogspot.com/2018/05/narsistisen-suhteen-jalkeen-tunnista.html

Itselläni suurin osa tunteista tulee omasta kehostani, erityisesti suolisto määrittää hyvinvointiani. Tämän huomaaminen on vähentänyt vaatimusten määrää suhteessa itseeni ja toisiin. Koska kehosta tulevista tuntemuksista muodostuu ajatuksia, ei toisten tekemiset juuri jaksa kiinnostaa minua. Kuka sanoi, mitä sanoi, kuka on kenenkin puolella, kuka teki mitä tai jätti tekemättä, ihan sama. Jokainen saa myös ajatella minusta ihan mitä haluaa, mitä se minulle kuuluu.

Se että suurin osa viesteistä tuleekin kehosta sisältäpäin, eikä ulkoa, on itsestäni mullistavaa. Näistä signaaleista muodostuu sitten tuntemuksia ja tunteita, joiden perusteella aivot luovat ajatuksia. Tämä teoria sopii sekä OCD-oireisiin, että psykoottiseen oirehdintaan. Aivot ikään kuin täydentävät puuttuvat aukot liittyen tunteisiin. Suolistoani kouristaa, tunnen oloni uhatuksi, pelottaa. Pakko-oireinen alkaa etsiä vikaa itsestänsä, mitä hän on mahdollisesti tehnyt taas väärin. Psykoottinen tuntee ympäristönsä uhkaavaksi. Jos ympäristössä ei ole mitään uhkaavaa, aivot kyllä keksii merkkejä ja vihjeitä uhkista. Joissain tapauksessa aivot alkavat tuottaa psykoottista sisältöä, jos muuten ei löydy selitystä tunteille. Esim kuuloharhoja seinänaapureiden pahantahtoisista puheista koskien itseä tai näköharhoja tummista hahmoista.

Aivot ovat ikään kuin lorukone, jonka tehtävänä on rakentaa johdonmukainen narratiivi. Tämä selittää sen, miksi omalta osaltani esimerkiksi jostain tietystä OCD-rituaalista poisopettelu on yhtä tyhjän kanssa, koska aina tulee uusi tilalle. Ytimessä on sama uskomus: olen vääränlainen. Teemat vain vaihtelevat. Ja voisin sanoa, että olen elämäni aikana ollut hyvin monipuolisesti neuroottinen. Joskus rituaalitkin muuttuvat ja vaihtuvat minuuttien sisällä. Pääasia on, että virhe pysyy minussa, minä olen mahdollisesti mokannut tai pilannut jotain. Olen pahoittanut jonkun mielen, jotain pahaa olen tehnyt, en muuten tuntisi tällä tavalla.