Olen lihonnut kahdessa vuodessa 7 kiloa. Se ahdistaa ja hävettää minua; harmittaa ja ärsyttää. Painoindeksini on nyt 23 ja se on ikänsä hoikalle ihmiselle koettelemus, olkoon kuinka älytöntä tahansa.

Absurdi huomio, jonka tässä hiljattain tein, on se että ”punkerona” pesen käsiäni vähemmän. Ylipäätään minulla on peseytymiseen ja tarkisteluun liittyviä pakko-oireita tällä hetkellä vain kohtuullisesti. Toki päivien välillä on suuria eroja.

Olen vääränlainen pyöreänä! Jo äitini sanoi minulle märisevällä äänellään, että ”älä liho enempää ettet masennu lisää!” Ja nyt jos hän nousisi haudastaan, hän huutaisi täysin palkein ilman mitään estoja, että ”Ohhoh! Ootpas sä lihonnut! Ja vanhettunut!”

Oman kokemukseni mukaan itsensä vähättely ja vihaaminen on jotenkin hyväksyttävämpää kun sen tekee läskien varjolla kuin pakko-oireilemalla. Taustalla on kuitenkin sama juurisyy: vääränlaisuuden ja riittämättömyyden tunteet.

o  o  o  o  o  o

Vaikeimpina päivinä olen mielestäni läski, ruma ja haisen pahalta. Usein olen silloin myös todella ärtynyt. Tämä kombo on todennäköisesti aiheuttanut lapsena kokemuksen emotionaalista hylkäämisestä, eikä pahan hajuinen hapannaama ole mikään lyömätön valtti nykyisessäkään elämäntilanteessa.

Se on itse asiassa sietämätön paketti ja silloin pakko-oireita on todella paljon. Yritän tehdä itsestäni kaikin keinoin vähemmän oksettavaa ihmistä. Jos en onnistu, minut torjutaan, hylätään ja minulle nauretaan ivallisesti. Saattaa joku myös sääliä, että ”oivoi sentään”kasvoillaan sellainen kaihoisa katse, johon kuuluu kulmien kurtistelua ja syvä huokaus.

o  o  o  o  o  o

Olen alkanut panna merkille, että usein OCD-ajatukset on vääränlaisuuden tunteen siirtämistä itsestäni pois. Esimerkiksi yhtäkkiä  hammasharjastani tulee todella viallinen, epäpuhdas tms, enkä uskalla käyttää sitä. Joko yritän ulkoistaa vääränlaisuuden tunteeni hammasharjaani TAI käytän tekosyynä sitä, että hammasharja on epämääräisesti likainen ja saastunut, koska en jaksaisi aloittaa överityölästä hampaidenpesua.

Tai voihan se olla myös SEKÄ ETTÄ, ehkäpä niin. OCD on kyllä todella merkillinen defenssimekanismi, jonka avulla yritän vimmatusti saavuttaa kontrollin tuntetta, kun epävarmuuden sietäminen tuntuu ylivoimaiselta.

Aivoni hälyttävät vaarasta. Olen vääränlainen ja minua hävettää. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että en ole niin aikaansaava kuin pitäisi. Sisäinen syyttäjä  piiskaa taas minua, niin että ruoska soi! Ja vaikka minä itse tiedän, että valheellista paskaahan tämä taas on, hermostoni viestittää toisin. Se sanoo, että olen vastenmielinen, eikä sille voi yhtään mitään. Kaikki vaihtoehdot joita minulla on, ovat riittämättömiä. Teen mitä tahansa niin aina menee väärin. En voi onnistua. Tällaisen viestin alta on vaikeaa ohjata omaa toimintaa. Lamaannun ja hätäännyn. Minua pelottaa vaikka olen yksin turvassa kotona.

Tätä tunnetta välttääkseni, olen kehittänyt itselleni fiktiivisen rinnakkaitodellisuuden: pakko-oireet. Niiden avulla väistelen toivottomuuden tunnetta, totaalista lamaantumista, täydellistä kaaosta pääni sisällä. Rituaaleilla pääsen myös takaisin turvaan. Riittää että noudatan tarkasti jokaista sääntöä, seuraan silmä tarkkana omaa toimintaani, teen kaiken täydellisesti. Virheitä ei saa tulla, tai taika ei toimi. Rituaalit ovat oman sisäisen logiikkani mukaan johdonmukaisia, ne ovat säännöllisiä ja niillä on tietty rytmitys. Ne lisäävät päiviini myös ennalta arvattavuutta, ennen kaikkea struktuuria. Rituaaleilla lisään omaa sisäistä turvallisuuden tunnettani. Mitään todellista apua niistä ei oikeesti ole, mutta ne auttavat hermostoani palautumaan, saan niillä tunteen kontrollista. Ja koska todellisuuteni on sama kuin hermostoni toiminta, koen hyötyväni pakko-oireista.

Yritän kuitenkin olla tuhoamatta ja tuhlaamatta elämääni pakko-oireiden orjana. Minulla on kaksi strategiaa: huumaa tai harhauta. Pyrin jälkimmäiseen eli itseni harhauttamiseen. Nytkin tulin kirjoittamaan tätä postausta kesken sisäisen syyttäjän moukarointia. Ajattelin että saan vähän välimatkaa hermostoni väärille signaaleille. Ja vaikuttaa että kehoni rauhottui. Koen syvää ja hyvää kiitollisuutta, aina kun onnistun.

Huumaamisen säästän niihin hetkiin, kun vatsaa viiltävä, rintakehää puristava, mielen kaaokseen sysäävä ahdistus on jo kestänyt monta tuntia, eikä minkäänlainen harhautus tuota tulosta. Silloin yleensä kamppailen menneisyyden haamujen kanssa, eikä pelkotilalla ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa.

Parasta apua olisi turvallisen ihmisen seura. Valitettavasti sellaista ei ole tarjolla. Hulluilla ihmisillä on yleensä hulluja ihmissuhteita, enkä minä ole mikään poikkeus.