Hullun hyvä opettaja
Opiskelen sairaanhoitajaksi. Opintoihini kuuluu 10 melko pitkää harjoittelua. Periaatteessa tosi hyvä, mutta käytännössä ihan hirveetä kuraa. Ai miksi? No koska liian moni hoitoalalla on ihan kaheli. Epävakaita hoitajia valitettavasti riittää.
Viimeisellä kierroksella työharjoitteluni jäi kesken. Harmitti aluksi ihan sairaan paljon!
Kuvittelin että harjoittelujakso neurokirurgisella leikkausosastolla olisi lottovoitto – niin mielenkiintoista ja jännittävää! Harva ihminen pääsee katsomaan kun kirurgi poraa potilaan päähän reikää, sahaa kallon auki ja sen jälkeen rönkkii aivoja. Ja olihan se ihan huikeeta!
Mutta minut yllätti täysin, miten vihamielinen ilmapiiri leikkurissa oli. Suurin osa opetuksesta tapahtui tiuskimalla. Myös vähättelyä oli paljon. Oli oikeastaan ihan sama mitä tein, koska kaikki oli aina väärin. Onnistuminen oli siis mahdotonta. Itse olin positiivisesti yllättynyt ja jopa ylpeä itsestäni, miten nopeasti opin asioita, mutta ohjaajani olivat sitä mieltä, että en tule saavuttamaan tavoitteitani. Omasta mielestäni tavoitteita käytettiin vallankäytön välineenä.
Olin hämmentynyt ja hirvittävän pettynyt! Mutta koska olen traumataustainen läheisriippuvainen aikuinen lapsi, en jäänyt taistelemaan oikeuksistani asialliseen opetukseen vaan poistuin paikalta.
Tämä oli jo toinen HUSsin paikka, jossa hoitajat purkivat omaa turhautuneisuuttaan ja väsymystään opiskelijaan. Menin osastolle opiskelemaan, en likasangoksi tai maalitauluksi. En kertakaikkiaan jaksanut enää tämän ikäisenä mitään alistamis- ja nolaamisleikkejä. Halusin vain keskittyä opiskeluun ja oppia sairaanhoitajan työhön kuuluvia asioita.
Minulle pidettiin toistuvasti ”väliarviointeja” jossa etenemistäni vähäteltiin ja ohjaajien omaa osaamista korostettiin. Opiskelijan rooli on siitä tylsä, että kysyttäessä kuulumisia, aina pitää olla hyvällä tuulella ja kaikki on kiinnostavaa. Mitä vaihtoehtoja opiskelijalla on? Oma osaamista koskeva arviointikeskustelu kun käydään ohjaajien ja opettajan kanssa.
Kriittisen palautteen antamisesta ei ole ollut kertaakaan mitään hyötyä harjoitteluissa – päin vastoin; käytös on muuttunut entistä epäreilummaksi saaden joskus jopa sadistisia piirteitä, kuten julkista nolaamista.
Mietin että koko harjoittelun ajan, onko minun suostuttava huonoon kohteluun. Kysymys on kuitenkin itsekunnioituksesta – miten annan toisten kohdella itseäni.
o o o o o o
Toinen ohjaajistani ajautui lähes päivittäin riitatilanteisiin eri ihmisten kanssa. Luulen että kyse oli jonkinlaisesta impulssikontrollin ongelmasta. Viimeiseksi harkkapäiksi jääneenä keskiviikkoaamuna oli kiusaamistilannetta muistuttava pitkä näykkimis- ja nälvimissessio, ja kun sitten pidin sen jälkeen tavallista pidemmän kahvitunnin (jonka aikana juttelin toisen opiskelijan kanssa – se oli mahtavaa, koska hänellä on samanlaisia kokemuksia, sain vertaistukea) niin siitä tuli heti sanomista.
Ihmettelin että eikö se mun ohjaaja tuntenut minkäänlaista myötätuntoa, koska selvästi näki että mulle tuli paha mieli ja kävin tauolla, jotta saisin vähän tasattua omaa tunnekuormaa.
Ylipäätään työntekijät riitelivät paljon keskenään! Ja OMG miten tylyjä olivat myös toisilleen! Jauhoivat tiimityön tärkeydestä, mutta käytännössä tämä ei näkynyt millään tavalla. Mun toinen ohjaaja haukkui nuoren kirurgin heti ku leikkurin ovet heilahtivat. Sanoi, että ”varsinainen vitsiniekka tämä Antero (nimi muutettu). Meinasin sanoa sille, että älä opeta äitiäsi naimaan”. Muutenkin valittivat ja kiroilivat koko ajan, todella tyytymättömiä olivat.
Ehkä kaikista vastenmielisintä oli kuitenkin nukutettujen potilaiden häpäisy. En ole milloinkaan terveydenhuollossa nähnyt niin paljon läskivihaa tai ylipäätään ulkonäön arvostelua. Katetroidessa potilasta toinen ohjaajista suureen ääneen valitti pahasta alapään hajusta ja teki yökkäilyilmeitä. Siis ihan asiaton oli. Itsestäni näytti että potilas oli kehitysvammainen. Voi olla että on ollut vaikeuksia hygienian hoidossa tms? Kiinnitin myös huomiota, että esim mielenterveyspotilaisiin tai päihdeongelmaisiin suhtauduttiin eri tavalla. Myöskään muistisairaita ei kohdeltu tasa-arvoisesti.
Minulla itselläni on kyyninen ihmiskuva, eikä tällaisessa ympäristössä oleminen ollut mulle hyväksi. Oli pakko päästä pois.
Jäin sairaslomalle harjoittelusta, kun en ollut nukkunut kolmeen viikkoon kunnolla. Heräsin aina kahden kolmen aikoihin, eikä minua väsyttänyt päivällä. Vedin siis hirvittävillä ylikierroksilla. Tunsin oloni todella uhatuksi.
Googlailin tätä asiaa ja löytyi paljon kirjoituksia, hyvin samankaltaisia kokemuksia. Sain niistä vertaistukea. Vaikuttaisi olevan harmillisen yleistä tämä opiskelijan tietoinen kyykyttäminen.
Viimeinen harkkapäivä oli siis erityisen raskas, koska aamulla alkanut näykkiminen kesti koko leikkauksen ajan pitkälle iltapäivään. Sen jälkeen pidettiin ”väliarviointi” eli mut vietiin erilliseen huoneeseen, jossa sitten sätittiin että en ole riittävän aktiiviinen ja oma-aloitteinen yms. Toinen ohjaajistani julisti, että en tule saavuttamaan tavoitteitani.
Sitten minulle riitti ja kävelin ulos harkkapaikastani. En ole katunut päätöstäni.