Minulla on ärtynyt suoli eli IBS. Laskin masennuslääkkeiden annostusta, koska teen nyt opinnäytetyötä ja aihe on mieluinen. En halua itselleni hypomaniaa, koska se ei hyödytä minua nyt. Hypomaniasta on hyötyä esimerkiksi hoitsuhommissa, ympäristössä jossa on paljon virikkeitä, ja pitää olla sosiaalinen ja nopea. Opinnäytetyötä tehdessä ylimääräiset kierrokset saattavat häiritä keskittymistä.

Optiparin (paroksetiini) tiputus 15 mg 10 mg on saanut vatsani toimimaan paremmin. Paradoksaalisesti olen nyt vähemmän masentunut pienemmällä masennuslääkitysannoksella kuin suuremmalla, ihan vaan siitä syystä että nyt aineenvaihduntani toimii paremmin. Tämä on kuin litsari poskelle, koska olen aina ollut hyvin masennuslääkemyönteinen.

Olen myös herkempi ärsykkeille. En tiedä onko tila parempi vai huonompi, mutta hermostun helpommin. Tietty robottimaisuus väheni käytöksestäni. Enkä ala nyt arvottamaan näitä tiloja keskenään. Pääasia että ei ahdista ainakaan ihan jatkuvasti.

Lapsuuteni takia minulla on kokemus, että olen ärtyneenä vääränlainen. Minulla ei ollut uhmaikää (äitini ylpeyden aihe!), koska jo kaksivuotiaana olen ymmärtänyt, että hylkäämisen uhka on todellinen. Ei ole kannattanut uhmata tai olla vihainen. Tästä on jäänyt viesti aivoilleni, että vihaisena minua uhkaa hylkääminen; ärtyneenä en ole turvassa! Pelko on ollut aiheellinen, mutta ei ole enää.

En osaa purkaa näitä vääriä yhteyksiä, siksi minulla on edelleen pakko-oireita. Kiukustumisen mukana tulee aina pelko ja syyllisyys, ja siksi minun on niin vaikeaa käsitellä vihastumisen tunteita. Tämä negatiivisten tunteiden rypäs saa joko aikaan paniikin omaisen levottomuuden, johon kuuluu monesti myös sekavuutta tai lähes täydellisen lamaantumisen, jolloin ”kioskin luukku menee kiinni” ja vetäydyn täysin.

Uskoakseni OCD:n yksi funktio on sitoa ahdistusta, rajata sitä jotenkin. Sen avulla voi myös kohdistaa kiukku ja keskittyminen johonkin muuhun kuin lähimmäisiinsä. Äitini uhmaamisen sijaan olen kääntänyt vihan itseeni ja sitonut ahdistuksen pakko-oireisiin. Olen kääntänyt vihan itseeni riittämättömyyden tunteen kautta,ja sillä tavalla säilyttänyt tunteen turvasta, että äidissäni ei ole mitään vikaa, hän rakastaa minua, hän on turvallinen hyvä vanhempi, minä vaan olen vääränlainen.

Edelleenkin pelkään aiheuttavan toiselle ihmiselle pettymyksen. Paradoksaalisesti olen valinnut elämänkumppanikseni ihmisen, joka loukkaantuu äärettömän herkästi ja  jolla on lähes aina paha mieli tai jokin ongelma. Olen tiedostamattani hakeutunut samanlaiseen rooliin kuin olin lapsuudessani. Luultavasti olen viimeisen parin vuoden aikana viettänyt paljon vapaa-aikaani yksin ihan vaan siitä syystä, ettei minun tarvitse miettiä ketä kiukkuni loukkaa. Olen joka päivä jossain vaiheessa ärtynyt pelkästään jo suolistovaivojeni takia, enkä kaipaa syyllistäviä silmiä todistamaan turhautumistani.