Olin hyvin turhautunut ja ärtynyt  perjantai-illalla. Ehdotin puolisolleni karaokea kavereideni kanssa, mutta hän tyrmäsi täysin ehdotukseni. Tunsin oloni torjutuksi. Tunsin, että hän sanoo kaikkeen ei, mitä ehdotan. Että hän on tylsä vanha pieru ja elämäni on pelkkää mummoilua. Hän lähti palauttamaan synttärilahjaani kauppaan ja minä marssin käsienpesulle. 10 minuuttia pesin käsiäni kolmella eri saippualla ja sen jälkeen kosteutin ihoni kunnolla.

Tunsin hetkellistä helpotusta ja tunnetta kontrollista. Käsienpesun jälkeen suuntasin huomioni netflixin Mindhunter-sarjaan, joka on jostain syystä jäänyt minulta katsomatta. Vahva suositus sarjalle, se on loistava. Näillä toimilla sain pahimman pettymyksen purettua ja vältin konfliktin.

Silti olin koko illan ärsyyntynyt, koska jouduin pettymään ja vatsassani väänsi. Tein kaikkeni, jotta ärtymys ei näkyisi olemuksestani. Olen siis taas kiukuttoman ihmisen roolissa. En saa olla vihainen, koska se tarkoittaa, että toinen on vääränlainen ja riittämätön. Puolisollani on myös traumatausta, ja jos minulla on torjuva tai vihainen ilme, häneltä katoaa turvan tunne. Hänestä tulee pelokas lapsi. Ja kun hän hermostuu, minä tunnen syyllisyyttä.

Tunnen myös syyllisyyttä siitä, että tunnen syyllisyyttä. Mielestäni saan olla ärtynyt jos vatsani on kipeä, mutta tunnekokemus sanoo toista. Ja niin pitkään kun itse olen tällä telluksella tallustellut, niin se on tunne joka päättää ja ohjaa käytöstä, eikä järki. Pakko-oireiden rituaaleista en pode syyllisyyttä, mutta toisen mielen pahottaminen on eri juttu.

Pienen itsetutkiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, että ärtymyksen kylkiäisenä minulla kulkee syyllisyys (että pahotan jonkun mielen) ja pelko (että tulen hylätyksi, koska en ole miellyttävä). Joka kerta kun olen vihainen, olen siis myös pelokas ja poden syyllisyyttä. Ehkä jopa häpeän itseäni, koska olen vääränlainen. Näitäkö tunteita pesen pois?