Keski-iän vaiheessa yksilön päämääränä on saada aikaan jotain pysyvää; esimerkiksi jotain yhteiskunnallisesti merkittävää tai oman suvun jatkamista. Hän haluaa tuntea itsensä hyödylliseksi. Vaiheen onnistuminen tuottaa toisista huolta pitävän yksilön. Vaiheen epäonnistuminen aiheuttaa itseensä käpertymistä ja välinpitämättömyyttä muita kohtaan. (McLeod 2018)

Äitini kuoli syöpään kesällä 2014. Osallistuin saattohoitoon aktiivisesti, istuin äitini sänkyni vierellä 2 viikkoa ja viimeisen yön vietin sairaalassa. Itkin äitini kohtaloa. Viimeisenä päivänä rukoilin, että enkelit tulisivat hakemaan hänet pois, koska hänen ei ollut enää hyvä olla. Kuuntelin kännykästä virsiä ja pidin äidistäni kiinni, koska uskon että tuntoaisti säilyy vaikka tajunta heikkenee. Itkin enemmän ja lohduttomammin kuin milloinkaan. Äitini oli minulle valtavan rakas ja läheinen, vaikka suhteemme oli ristiriitainen ja todella kuormittava. Kun äiti todettiin kuolleeksi, ensimmäinen ajatus oli, että onnistuinkohan milloinkaan tekemään häntä onnelliseksi. Ymmärsin että olin tuntenut olevani vastuussa hänen hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan. Olin melkein 40 vuotta yrittänyt miellyttää äitiäni, ja aina kun en ollut jaksanut olla tukemassa häntä, tunsin valtavaa syyllisyyttä.

Äidin kuolema laukaisi vanhoja traumoja veljessäni ja hän lähetti minulle monta pitkää sähköpostia ja tekstiviestiä, jossa hän vähätteli ja haukkui minua. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan uhannut ”palkata ketään hakkaamaan minua siihen kuntoon, että syön vain soppaa seuraavat kaksi kuukautta tai ampumaan kuulaa kallooni”. Vastasin viesteihin aina samalla tavalla: ”en puhu kanssasi muusta kuin äitiin liittyvistä asioista”. Viestejä tuli niin paljon, että lopetin vastaamasta. En provosoitunut. Purin kuolinpesän ja järjestin hautajaiset yksin. Veljeni tuli paikalle ja käyttäytyi, kun mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Tein perunkirjat ja jaoin perinnön. Katkaisin välit täysin veljeeni. Olin ollut häneen yhteydessä, koska äiti niin vaati. Äiti sanoi aina että omaa veljeään pitää rakastaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka iloitsi oman isänsä kuolemasta.

Äidin poismenosta alkoi oma toipumiseni ja eheytymiseni. Enää minun ei tarvinnut olla äitini sosiaaliterapeuttina ja pystyin katkaisemaan välini kiusaajaveljeeni. Olin vapaa. Vaihdoin alaa ja aloin opiskella lähihoitajaksi. Sain uusia ystäviä ja opiskelu aikuisena oli hauskaa. Alakin tuntui heti omalta. Parisuhteeni kuitenkin muuttui. Avopuolisollani oli firma joka ajautui ongelmiin. Puolisoni pitkään ja hartaasti odotti, että yritys olisi taas kannattava. Hän oli paljon kotona yksin. Itse olin koulussa oppimassa uutta ja koulupäivän jälkeen olin iloinen ja energinen. Avopuolisoni mielestä olin maaninen. Häntä iloisuuteni ärsytti. Aina kun olin tarmokas, hänestä olin maaninen eli mielisairas.

Mieheni ei ole edelleenkään erityisen ilahtunut toipumisestani; siitä että olen itsenäisempi ja itsevarmempi. Hän ei halua, että voin hyvin, koska hyvinvoivana olen vähemmän läheisriippuvainen hänestä.

Tänä keväänä aloitin sairaanhoitajaopinnot. Tekemättömät tehtävät ja tulevat tentit stressaavat minua, mutta ala tuntuu edelleenkin oikealta. Elämälläni on nyt myös selkeä suunta ja päämäärä.

Varhaisaikuisuuden vaiheessa keskiössä ovat kiintymyksen tunteiden osoittaminen ja jakaminen, sekä pysyvän parisuhteen luominen. Toisaalta myös itsenäisyys on tärkeää. Onnistuessaan tässä vaiheessa pystytään ratkaisemaan itsenäisyyden ja läheisyyden välinen ristiriita. Epäonnistuminen johtaa eristäytymiseen ja yksinäisyyden tunteeseen. (McLeod 2018)

Pidin lukion jälkeen välivuoden ja meille tuli äitini kanssa riitoja. Hänestä juhlin liikaa. Hain taidealan opintoihin, mutta en päässyt kouluun sisään. Hain jälkihaussa kaupallisen alan ammattikorkeaan ja aloitin opinnot siellä. Muutin pois kotoa. Pakko-oireiluni paheni ja hakeuduin psykoterapiaan. Muistan etsineeni terapeuttia puhelinluettelon keltaisilta sivuilta. Päädyin käymään 3 vuotta terapiassa toisella paikkakunnalla.

Mielestäni terapeuttini ei saanut minuun syvempää yhteyttä ja hän oli ns vanhan koulukunnan edustaja. Hän antoi minun puhua, mitä mieleen tuli, eikä terapialla ollut mitään aikataulua tai tavoitteita. Ainoa mitä terapiasta sain irti, oli äitini tiputtaminen jalustaltaan alas. Ennen terapiaa uskoin, että äidissäni ei ollut mitään vikaa, hän oli lämmin ja rakastava vanhempi. Ongelmat olivat isäni syytä, joka oli kaltoin kohdellut äitiäni. Syytin myös itseäni, etten ollut vahvempi ja järkevämpi. En ymmärtänyt että pakko-oireilla yritin kompensoida turvattomuuden tunnettani. En ymmärtänyt, mikä funktio niillä oli. Olin vihainen itselleni, koska en saanut rituaalejani loppumaan.

Valmistuin ammattikorkeakoulusta ja muutin isoveljeni kannustamana pääkaupunkiseudulle. Asuin kahteen kertaan veljeni kanssa. En voi ymmärtää, miksi ihmeessä laitoin itseni sellaiseen tilanteeseen. Hän edelleen vähätteli ja alisti minua, ja minä alistuin ja teeskentelin että mikään ei satu, eikä tunnu. Pääsin työpaikkaan, jota vihasin. Itkun kanssa lähdin töihin. Löysin netin kautta uuden parisuhteen, jossa toinen puoli oli etäinen ja välinpitämätön. Muutimme yhteen. Seksiä oli vähemmän mitä halusin. Aloin laihduttaa koska tunsin itseni riittämättömäksi ja epäviehättäväksi.

Seuraavan parin vuoden aikana asuin monessa eri paikassa ja tein pätkätöitä. Olin ahdistunut suurimman osan ajasta. Muutin 2002 kommuuniin, jossa tapasin nykyisen avopuolisoni. Suhde on ollut epävakaa. Kumpikin meistä on alkoholistiperheen lapsia, joten meitä on sitonut yhteen molemminpuolinen läheisriippuvuus. 2005 muutimme keskustaan, jossa asumme edelleen. Olen muuttanut kahteen kertaan pois. Yksin asuessani olin hyvin laiha ja epävakaa. Söin melko paljon lääkkeitä ja päihteiden käyttöä oli liikaa. Avomieheni sinnikkäästi roikkui minussa ja minä muutin takaisin yhteiseen kotiimme. Toisen irtioton aikana tulin työpaikkakiusatuksi ja irtisanouduin vaikka sain karenssin. Olin vakavasti masentunut ja käytin edelleen liikaa rauhoittavia ja alkoholia. Ruokahalu katosi ja paino tippui. Voin todella huonosti. Palasin avopuolisoni luo.