Boom!

Hyvästi huolettomuus ja mielenrauha! Koronan mukana palasi OCD, kuinkas muutenkaan. Olen silti yrittänyt pitää käsienpesuni määrän kohtuullisena. Ymmärrän, että korona vaikuttaa turvattomuuden tunteeseeni ja siksi pesurituaalieni määrä ja tarkkuus lisääntyi. Tällä hetkellä vain TODELLA tarkoilla säännöillä tehty käsienpesusuoritus tuo turvan tunteen. Pesen kädet kolmella eri saippualla kyynertaipeeseen saakka (ja vähän ylikin), kuivaan talouspaperiin ja sen jälkeen rasvaan kätöset huolellisesti. Pelkään virusten ja pöpöjen lisäksi haavaumia käsissä. Ne kun ovat kulkureittejä kaikelle epämiellyttävälle ja sairastuttavalle.

Ilman kännykkää olisin ahdistuneempi. Kännykällä kuvatut pesusessiot todella rauhoittavat mieltäni. ”Nyt minulla on todistusaineistoa jota voi näyttää, jos jokin menee pieleen ja minua syytetään”. Mielessäni valmistaudun siis jonkinlaiseen konfliktiin tai jopa oikeudenkäyntiin, jossa minun on aukottomasti pystyttävä todistamaan, että olen tehnyt kaikkeni ja olen syytön.

Olen huomannut, että minua ahdistaa aina samaan aikaan vuorokaudesta riippumatta siitä, onko työ- vai vapaapäivä. Vaikein aika minulle on iltapäivisin.Kello kolme olen toivoton ja päämäärätön, eikä elämällä ole mitään merkitystä. Nämä tunteet eivät selity reaalimaailman ansioilla, eikä päässä viriävillä kielteisillä ajatuksilla tai päivän tapahtumilla; mutta kelloon ne ovat sidottuja. Olenkin alkanut puhumaan ajastetusta ahdistuksesta. Yleensä tuskaisuus alkaa siinä kahden aikoihin, saavuttaa huippunsa kolmen neljän välillä ja kuudelta alkaa laantua. Seiskalta olen taas rauhallinen ja kohtuullisen tyytyväinen elämääni.

Iltapäiväahdistuksen voimakkuus vaihtelee kuormituksen mukaan. Mukavana päivänä se on epämääräistä pelkoa siitä, että olen tehnyt jotain ehkä epähuomiossa väärin tai viriävää itsekriittisyyttä koskien ulkonäköäni tai uravalintoja tms. Kuormittavina aikoina tunne on polttavaa ahdistusta, joka tuntuu fyysisenä kipuna rinnassa. Vaikeimpina päivinä saattaa tulla pelkotiloja, suoranaista pakokauhua.

Minua kiinnostaa, onko muilla samanlaista? Että ahdistus eri oireineen tulee kuin ajastin olisi päällä? Itse uskon, että omalla kohdallani tämä johtuu lapsuudestani. Aina koulupäivän jälkeen veljeni kiusasi minua (välillä sain myös osumia) ja parin tunnin päästä äitini tuli kotiin huutamaan. Kummatkin rauhoittuvat iltaa kohden, iltapäivä oli työpäivän tuoman väsymyksen ja koulussa turhautumisen takia haasteellisin. Ahdistushan tunnetusti nostaa vireystilaa ja olen ehkä tätä boostia tarvinnut, jotta olen onnistunut pitämään itseni hengissä siellä rähinän keskellä.

Tässä elämänvaiheessa mieluusti luopuisin jo tästä iltapäiväahdistuksesta. Ylivireystilasta ei ole minulle enää mitään hyötyä. Päinvastoin! Turhia paskoja fiiliksiä ja epätoivoa.

Onkohan meitä pakkoneuroottisia monia, jotka käyttävät kännykkää ocd-rituaalien kuvaamiseen? Kännykän videoinnilla saa ”pesuvalvonnan” lisäksi hoidettua myös tarkisteluun liittyviä pakkotoimintoja, kuten ovatko sähkölaitteet ja ulko-ovi kiinni. Videointi on näppärää, nopeaa ja helposti saatavilla, myös todistusaineisto jää talteen. Suosittelen kokeilemaan!!!

Hyvinvointi Terveys

Elämänkulun tarkistelu, keski-ikä: tuottavuus vs käpertyminen

Keski-iän vaiheessa yksilön päämääränä on saada aikaan jotain pysyvää; esimerkiksi jotain yhteiskunnallisesti merkittävää tai oman suvun jatkamista. Hän haluaa tuntea itsensä hyödylliseksi. Vaiheen onnistuminen tuottaa toisista huolta pitävän yksilön. Vaiheen epäonnistuminen aiheuttaa itseensä käpertymistä ja välinpitämättömyyttä muita kohtaan. (McLeod 2018)

Äitini kuoli syöpään kesällä 2014. Osallistuin saattohoitoon aktiivisesti, istuin äitini sänkyni vierellä 2 viikkoa ja viimeisen yön vietin sairaalassa. Itkin äitini kohtaloa. Viimeisenä päivänä rukoilin, että enkelit tulisivat hakemaan hänet pois, koska hänen ei ollut enää hyvä olla. Kuuntelin kännykästä virsiä ja pidin äidistäni kiinni, koska uskon että tuntoaisti säilyy vaikka tajunta heikkenee. Itkin enemmän ja lohduttomammin kuin milloinkaan. Äitini oli minulle valtavan rakas ja läheinen, vaikka suhteemme oli ristiriitainen ja todella kuormittava. Kun äiti todettiin kuolleeksi, ensimmäinen ajatus oli, että onnistuinkohan milloinkaan tekemään häntä onnelliseksi. Ymmärsin että olin tuntenut olevani vastuussa hänen hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan. Olin melkein 40 vuotta yrittänyt miellyttää äitiäni, ja aina kun en ollut jaksanut olla tukemassa häntä, tunsin valtavaa syyllisyyttä.

Äidin kuolema laukaisi vanhoja traumoja veljessäni ja hän lähetti minulle monta pitkää sähköpostia ja tekstiviestiä, jossa hän vähätteli ja haukkui minua. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan uhannut ”palkata ketään hakkaamaan minua siihen kuntoon, että syön vain soppaa seuraavat kaksi kuukautta tai ampumaan kuulaa kallooni”. Vastasin viesteihin aina samalla tavalla: ”en puhu kanssasi muusta kuin äitiin liittyvistä asioista”. Viestejä tuli niin paljon, että lopetin vastaamasta. En provosoitunut. Purin kuolinpesän ja järjestin hautajaiset yksin. Veljeni tuli paikalle ja käyttäytyi, kun mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Tein perunkirjat ja jaoin perinnön. Katkaisin välit täysin veljeeni. Olin ollut häneen yhteydessä, koska äiti niin vaati. Äiti sanoi aina että omaa veljeään pitää rakastaa. Se on aika paljon sanottu ihmiseltä, joka iloitsi oman isänsä kuolemasta.

Äidin poismenosta alkoi oma toipumiseni ja eheytymiseni. Enää minun ei tarvinnut olla äitini sosiaaliterapeuttina ja pystyin katkaisemaan välini kiusaajaveljeeni. Olin vapaa. Vaihdoin alaa ja aloin opiskella lähihoitajaksi. Sain uusia ystäviä ja opiskelu aikuisena oli hauskaa. Alakin tuntui heti omalta. Parisuhteeni kuitenkin muuttui. Avopuolisollani oli firma joka ajautui ongelmiin. Puolisoni pitkään ja hartaasti odotti, että yritys olisi taas kannattava. Hän oli paljon kotona yksin. Itse olin koulussa oppimassa uutta ja koulupäivän jälkeen olin iloinen ja energinen. Avopuolisoni mielestä olin maaninen. Häntä iloisuuteni ärsytti. Aina kun olin tarmokas, hänestä olin maaninen eli mielisairas.

Mieheni ei ole edelleenkään erityisen ilahtunut toipumisestani; siitä että olen itsenäisempi ja itsevarmempi. Hän ei halua, että voin hyvin, koska hyvinvoivana olen vähemmän läheisriippuvainen hänestä.

Tänä keväänä aloitin sairaanhoitajaopinnot. Tekemättömät tehtävät ja tulevat tentit stressaavat minua, mutta ala tuntuu edelleenkin oikealta. Elämälläni on nyt myös selkeä suunta ja päämäärä.

 

Hyvinvointi Mieli Terveys