Vielä muistelen vanhoja:

Viisi vuotta sitten olen pohtinut OCD:n funktiota. 16.9.2015 olen kirjoittanut: ”Rituaaleilla yritän saavuttaa mielenrauhaa; kontrolloida kaaottista maailmaa. Haluan tietää ja tuntea että ainakin käteni ovat puhtaat, vaikka muu maailma onkin sekaisin. Moiteettoman puhtailla käsillä voi myös turvallisesti tehdä asioita, esim laittaa ruokaa ja siivota kaappeja. Ei tarvitse pelätä levittävänsä pöpöjä tai sotkevansa tavaroita likaan samalla kun niitä järjestelee. Käsien pitää olla myös bakteerittomat ennen kuin kasvoja voi puhdistaa, ettei tule näppylöitä tai epäpuhtauksia ihoon.”

Näin jälkeenpäin tämä kuulostaa kyllä (lapselliselta) selittelyltä. Yritän etsiä järkevää selitystä pakko-oireille, järkeistää eli rationalisoida tunneperäistä toimintaa. Nyt on päivänselvää, että kompulsoimalla haen turvaa. Ennen ajattelin, että ”asiat pitää tehdä tietyllä tavalla, jotta saan itselleni tietyn tunteen ja vasta sitten voin rentoutua”. Nyt olen sitä mieltä, että minun itseni pitää olla tietynlainen, jotta olen turvassa. Hajuton, viehättävä, hyvällä tuulella. Avulias, nokkela ja vitsikäs piristäjä. Hymyileväinen, myötätuntoinen ja ryhdikäs. Loputon suo.

Jos olen jotain muuta kuin miellyttävä, niin olen vaarassa. Minua uhkaa joko myötätunnoton arvostelu, epäonnistumiseen nähden suhteeton raivostuminen, mitätöinti, syyllistäminen tai jopa emotionaalinen hylkääminen.

Vuosia sitten olen pohdiskellut: ”OCD toimii joskus myös tekosyynä – en voi aloittaa vaatekaappieni siivousta, koska käteni eivät ole riittävän puhtaat (toisin sanoen minua ei huvita kyseinen puuha). Pakko-oireet ovat minulle todennäköisesti myös jonkinlainen defenssi; voin syyttää sairastumistani olemattomasta urastani tai siitä, ettei minulla ole ylempää korkeakoulututkintoa. Tosin oireideni ilmaannuttua ja pahennuttua koulunkäyntini kyllä kärsi selvästi.”

En ole siivonnut vaatekaappejani, koska minulla on ADD eli tarkkaavaisuushäiriö ilman ylivilkkautta. Tylsät rutiinihommat ovat minulle vastenmielisiä ja järjestyksenpito on ollut aina minulle ongelmallista. Tämän ymmärsin vasta tänä vuonna. Opiskelu pakko-oireiden kanssa on vaikeaa, jossain vaiheessa se oli jopa mahdotonta. Silti uskon että OCD on suojellut minua joltain vielä pahemmalta: lamaannuttavilta traumamuistoilta, tuskaiselta ahdistukselta, toivottamalta masennukselta, dissosiaatiohäiriöltä, ehkä jopa psykoottisilta oireilta. OCD:n avulla olen pystynyt käsittelemään ”kiellettyjä” tunteita ilman paniikkikohtauksia tai tuhoavia raivareita, sen avulla olen saanut rajattua ahdistukseni johonkin tiettyyn asiaan. Ehkä OCD on pitänyt minut myös kiinnittyneenä tähän todellisuuteen?

Jollakin tavalla se on auttanut minua selviytymään kaaoksen keskellä.