Toisen kehitysvaiheen onnistuessa lapsi itsenäistyy ja oppii ilmaisemaan tahtoaan. Epäonnistuminen taas tuottaa häpeän ja epäilyn tunteita. (McLeod 2018)

Kun olin pikkulapsi, olimme rahtilaivan mukana isäni töissä. En muista tästä mitään, mutta olen nähnyt valokuvia ajalta. Äiti kertoi, että saatoin olla viikon ulostamatta, koska pelkäsin laivan vessaa. Kun hän oli antanut minulle ämpärin, olin suostunut ulostamaan siihen. Edelleen en pysty ulostamaan, jos asunnossa on joku muu minun lisäkseni.

Äitini ylpeili useasti, miten olin kiltti lapsi – minulla ei ollut edes uhmaikää. Ei tietenkään ollut, koska olen pelännyt hylkäämistä. Tämä ”ylpeilyn aihe” tiivistääkin hyvin äitini epäkypsyyden ja yksinkertaisuuden.

Leikki-iästä muistan sen, että isoveljeni kiusasi minua. Hän on kiusannut minua niin pitkään kun muistan. Kiusaaminen oli jatkuvaa ja rajua. Äitini ei puuttunut asiaan, koska hän ei jaksanut. Isäni suosi minua ja oli ilkeä veljelleni. Veljeni kateus ja kauna ilmeni vähättelynä ja riidan haastamisena. Olen ollut aina veljeäni älykkäämpi ja verbaalisempi, joten voitin sanalliset väittelyt. Koska hän jäi väittelyssä häviölle, hän kävi minuun fyysisesti kiinni. Hän oli minua vahvempi ja vanhempi. Olen saanut lapsuudessani ja nuoruudessani monesti osumia. Murtumilta olen kuitenkin välttynyt.

Ensimmäisessä kehitysvaiheessa muodostuu lapsen perusturvallisuus. Jos luottamuksellinen vuorovaikutus lapsen ja hoivaajan välillä jää syntymättä, perustuntemukseksi muodostuu epäluottamus ja toivottomuus. (McLeod 2018)

Äitini kertoi olleensa masentunut minun syntymäni jälkeen. Vanhempien avioliitossa oli ongelmia. Isäni oli merillä töissä ja vapaa-ajallaan hän istui paikallisessa kuppilassa juomassa kaljaa. Hän oli siis joko pois paikalta tai päihtyneenä. Äitini oli epäkypsä ja ailahtelevainen. Välillä hän oli todella rakastava ja huolehtiva, mutta hän loukkaantui ja suuttui helposti. Jo pienenä muistan, miten hän oli todella vaikea, jos esimerkiksi töissä oli tapahtunut jotain ikävää. Hän kiukutteli ja nalkutti joka asiasta koko iltapäivän. Vasta illalla hän kertoi, mikä häntä oli painanut. Minun roolini oli olla kuuntelija, analysoija ja auttaja.

Isäni ei tullut äitiä vastaan synnytyslaitokselle. Hän istui baarissa. Olen kuullut tämän tarinan satoja kertoja. (Äitini oli kova jankuttamaan asioita) Minulla on isoveli, joka on ollut hyvin vilkas. En pysty muistamaan vauvaikääni, mutta käsittääkseni olen perusturvaton. Uskoakseni minua ei ole pahoinpidelty vauvana(?) Minulla itselläni on sellainen käsitys, että olen saanut hoivaa ja huomiota silloin, kun olen ollut ihana. Itkuisena ja vihaisena minut on jätetty huutamaan yksin sänkyyni. Äitini kertoi, että hän ei jaksanut lohdutella minua. Näin aikuisena mietin äitiäni, miten kypsymätön hän oli. Olen alkanut epäillä, että minut on jätetty yksin itkemään kostoksi isälleni; koska hän ei osallistunut minun hoivaamiseeni, äitinikin on kieltäytynyt tehtävästä.

Perusturvattomuus on ilmentynyt masennuksena, ahdistuksena, univaikeuksina ja pakko-oireiluna. Ihmiskäsitykseni on myös melko kyyninen, pidän ihmisiä itsekkäinä oman edun tavoittelijoina. En pidä ihmisiä pahoina, mutta en hyvinäkään. Oman edun tavoittelu palvelee tarvetta pysyä hengissä. Uskon myös, että ihmisten tarve jatkaa omaa geeniperimäänsä on hiipumassa. Monet ihmiset haluavat elää vain itselleen. Moni ymmärtää myös sen, että elämä on ainutkertainen. Ei ole mitään kuoleman jälkeen, ihminen vain lakkaa olemasta. Se ei ole pimeyttä tai valoa, ei lieskoja, eikä autuutta. Tunne on samanlainen kuin ennen syntymää, eli ei mitään.