Self-help – Kerrasta poikki -itsehoito-opas, osa 1

Luin reilu kolme vuotta sitten Edna B. Foan ja Reid Wilsonin itsehoito-oppaan: Kerrasta poikki – vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista. Nyt tämän blogin innoittamana kaivoin opuksen laatikostani ja päätin tehdä siitä lyhyen yhteenvedon tänne. 

Johdannosta jäi mieleen ainakin se, että monet ihmiset pohtivat jatkuvasti, miten asioiden pitäisi olla. Itse huomaan ainakin tekevän niin. Aina on petrattavaa, milloinkaan asiat eivät ole riittävän hyvin. Onhan se toki hyvä, että itseään haluaa kehittää, mutta rajansa kaikella vaatimisella. Erityisesti tämä järkevien rajojen asettaminen koskee omia älyttömiä vaatimuksiani puhtauden suhteen. Miksi käsieni pitäisi olla pesun jälkeen niin puhtaat, että voisin suorittaa aivokirurgisen operaation? Viime aikoina päässäni on liikkunut tervehenkistä anarkiaa käsienpesun suhteen: olen ajatellut, että ei kiinnosta. Olkoot vähän töhnäset. Ei tarvi olla täydellisen puhdasta. Siinähän sitten myrkytän itseni ja puolisoni. Ja samalla sotken ympäristöni turvattomaksi. En välitä. En jaksa välittää. Sittenhän sairastutaan kummatkin ja lopuksi tietty kuollaan. 

”Maailma ei voi olla kokonaan turvallinen ja täydellinen eikä kukaan voi välttyä arvostelulta tai virheiltä.” Kirjan mukaan OCD-potilaat eivät kestä epävarmuutta eikä epätäydellisyyttä. Hmm. En tiedä mitä ajatella. Olen aina ollut sitä mieltä, että maailma on äärimmäisen epäreilu ja kaoottinen paikka. Toisille annetaan kauhalla, toiset saavat lusikalla, osalle ei anneta juuri mitään. Sitten on vielä ne, jotka joutuvat riistetyksi ja hyväksikäytetyksi. Minulla ei siis ole mitään fiktiivistä kuvaa siitä, että maailma olisi jotenkin täydellinen tai edes turvallinen. Mutta kyllä! Kyllä minä voin myöntää hakevani turvallisuuden tunnetta rituaaleilla ja monesti tosiaan tähtään siihen, että pesutulos olisi täydellinen. Ja koska jo lapsuudenkodissa on virheistä huudettu (vaikka olisivat olleet täysin vahinkoja), niin olen herkkä arvostelulle. 

blogiin_2210.jpg
Poimintoja ekasta osasta: ”Pakko-oireille yhteisiä piirteitä.”

”1. Huolestumiseesi ja pakkomielteisiisi liittyy pelko tuhoisista seurauksista.” Näin se taitaa olla. Jos en nyt oikeasti usko, että joku kuolee huolimattoman käsienpesuoperaation jälkeen, niin ainakin pelkään, että keskeneräinen rituaali jää kalvamaan ja vaivaamaan minua, eikä ahdistus helpota ikinä. Tavallaan siis omaa laiskuuttani pilaan päiväni. Rituaalit pitää suorittaa, jotta minulla on tunne kontrollista ja voin keskittyä turvallisin mielin muihin asioihin. Myös huolimattomuus, vastuu, virheet, syyllisyys ja häpeä on mainittu kirjassa. Nämä teemat tosiaan pyörivät OCD-pakkotoimintojeni ympärillä. 

”2. Aika ajoin tiedät, että pakkomielteesi ovat järjenvastaisia.” Olen jo monta vuotta ymmärtänyt, että pakkotoimintani ja -ajatukseni ovat ihan puppua. Pelkkiä vääriä hälytyksiä.

”3. Yrität vastustaa pakkomielteitäsi, mutta ne vaan pahenevat siitä.” Nykyisin yritän vaan siirtyä eteenpäin, vaikka minulla olisikin jokin väärä häläri päällä. Joskus se onnistuu, ei aina. En usko, että saan niitä milloinkaan täysin katoamaan, eikä niitä vastaan kannata ainakaan taistella. Parempi vaan hyväksyä, että vääriä hälytyksiä vaan tulee tiukan paikan tullen, muttei niistä kannata välittää. Aina se ei tosiaan onnistu, ja välillä OCD-ajatuksista seuraa tuskainen ahdistus. 

”Kirjasta poimittuja ohjeita:
– Älä pelkää pakkomielteitäsi
– Älä taistele niitä vastaa aktiivisesti
– Älä pyri kaikin keinoin välttämään tilanteita, jotka saattaisivat muistuttaa sinua niistä
– Älä aseta tavoitteeksesi, että sinullä ei enää ikinä ole yhtään pakkomiellettä
– Älä ole etukäteen huolissasi seuraavasta pakkomielteestäsi
Kaikki nämä toiminnot houkuttelevat pelottavia ajatuksiasi palaamaan luomalla jännitteen sinun ja pakkomielteesi välille.”

blogiin_2220.jpg
”4. Pakonomaiset rituaalit helpottavat oloasi tilapäisesti. Pakkomielteen aiheuttama pelko, häpeä ja syyllisyys voi olla niin vammauttavaa, että pakkomielteinen henkilö yrittää epätoivoisesti helpottaa oloaan. Pakonomainen rituaali lievittää ahdistusta ja palauttaa edes hetkeksi suhteellisen turvallisen olon.” Rituaaleilla haetaan siis helpotusta ahdistukseen. Mutta ongelmana on se, että turvallisuuden tunne ei ole pysyvä, se ei kestä pitkään. Pakkomielteet palaavat taas uudelleen mieleen ja taas pitää päästä ritualisoimaan. 

”5. Rituaaleihisi kuuluu tavallisesti tietynlaisia sarjoja. Myös yksityiskohtaisia valmisteluja ja toistoja. Ritualistinen sarja täytyy suorittaa alusta loppuun ilman häiriöitä, jotta se tehoaisi. Jos joku keskeyttää sarjan tai jos henkilö unohtaa, mikä sarjan vaihe on jo suoritettu, koko rituaali on toistettava.” Kuulostaa pelottavan tutulta! Kirjassa on mainittu myös oman muistin epäileminen. Sitähän se juuri on ja se on turhauttavaa.

”6. Yrität vastustaa pakkotoimintoja. Jotkut pesemispakosta kärsivät tekevät kaikkensa lykätäkseen pesemistä. Toiset välttävät koskemasta mihinkään välttääkseen pesemistä” Minä taidan sortua kumpaakin. Välttelen koskemasta asioita, jotka saattavat laukaista pesemisrituaalin. Joskus on myös helpompaa antaa käsien olla likaiset suosiolla kuin aloittaa niiden puhdistus. Viime keväänä vasemmassa kädessäni oli kipsi, joka esti käsien normaalin pesemisen. En ollut erityisen ahdistunut asiasta. En vaan pessyt käsiäni kuten normaalisti, koska se ei ollut mahdollista. Minulta puuttui siis se puhtauden optimointimahdollisuus. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, vaikka en suorittanut rituaalejani. Toivoin että pääsisin eroon pesemispakosta kipsin myötä, mutta vielä se on olemassa. Toki pesen huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi 10 vuotta sitten. Keväällä oli muutenkin hyvä vaihe menossa ja olin lähellä täydellistä remissiota. 

blogiin_2240.jpg

”7. Pyrit saamaan muita mukaan avustamaan rituaaleissasi. Vakavista pakko-oireista kärsivät ihmiset turvautuvat usein muiden apuun etsiessään helpostusta” Kyllä, sorrun myös tähän. Avomieheni auttaa minua käsienpesusessioissani lähes päivittäin, mutta onneksi vain kerran. En muutenkaan pese käsiäni jatkuvasti. Joskus käyn aamulla suihkussa ja sitten seuraavan kerran pesen kädet vasta illalla. Saatan siis koko päivän olla pesemättä. Minulle on siis selkeästi helpompaa jättää rituaali väliin, kuin tehdä se hutasten. ”Tarkistamispakosta kärsivät voivat siirtää vastuun ovien ja ikkunoiden tarkistamisesta muille perheenjäsenille. Kun vastuu on jaettu, he tuntevat olevansa suhteellisen vapaita pakkomielteestä” Itse teen myös tätä. Mies saa tarkistaa vessan hanat ja keittiön aina ennen ulos lähtemistä, sekä lukita ulko-oven (jota yleensä kuitenkin vielä rynkytän muutamaan otteeseen) ”Perheenjäsenien tehtävänä on laskea ja vakuuttaa, että tehtävä on suoritettu kunnolla.”

Kirjassa on paljon asiaa ja hyviä pointeja. Olen todella tyytyväinen että kaivoin sen laatikostani! Jatkan myöhemmin lisää vielä samasta aiheesta. 

Googlasin kirjan ja löysin muutamia paikkoja, mistä kyseistä opusta voi ainakin tilata:

http://cdon.fi/kirjat/foa,_edna_b-/kerrasta_poikki-34635617

http://www.reteaming.com/kauppa/product_details.php?p=34

blogiin_2250.jpg

 

Hyvinvointi Mieli Terveys

Self-help – pakko-oireilun hallinnan apukeinot II

Esittelen vielä lisää keinoja, joilla helpotan arkeani OCD:n kanssa. Ja kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, osa näistä apukeinoista on kiellettyjen metodien listalla useimmissa OCD:n itsehoito-oppaissa. Oppaiden mukaan pitäisi aina mennä pelkoa kohden, eikä keksiä tapoja vältellä niitä. Yksi tällainen ei-suositeltava apukeino on todistajan käyttäminen. Kun minulla on tosi tiukka tilanne, olen väsynyt tai on järkyttävä kiire, saatan pyytää avomiestäni avuksi käsienpesuun. Hänen tehtävänään on annostella saippua ja ojentaa käsipaperit. Tai oikeastaan hänen tärkein tehtävänsä on toimia todistajana, että olen pessyt käteni.

Mutta on minulla myös yleisesti hyväksyttyjä keinoja käytössä. Yksi hyvä on ulkoileminen. Aina se ei tietenkään ole mahdollista, mutta jo pelkkä fyysisesti aktivoituminen vähentää ahdistusta. Töissä esimerkiksi nousen ylös työpisteeltä ja menen joko juomaan tai vessaan. Venyttelykin on toimiva vaihtoehto. Pakkoajatuksia tulee enemmän kun olen yksin, joten seura on hyväksi. Yritän sopia tapaamisia ystävieni kanssa ja töissä en lintsaa kahvitauoista, vaikka välillä tuntuu että kahvihuoneen hälinä ahdistaa.

On vaikeaa olla ahdistunut ja onneton, jos syö jotain todella herkullista. Olen kuitenkin melko tarkka syömisieni kanssa, enkä halua kovin usein käyttää tätä korttia. Varsinkin sokerin ja turhan hiilarimätön ylensyöminen on huono vaihtoehto. Jos syön jotain makeaa, pyrin syömään sitä hyvin pieniä määriä kerrallaan. 

kolmas_kollaasi.jpg
Yksi tärkeimmistä asioista OCD:n kannalta, on minulle oikean päivärytmin löytäminen. Verensokeri pitäisi pystyä pitämään kohtuullisen tasaisena koko ajan tai ainakin tipahdusvaiheessa pitäisi olla jotain syötävää heti saatavilla. Pakko-oireilun kannalta olisi myös hyvä opetella ennakoimaan tilanteita, jottei ajautuisi ”vaaran vyöhykkeelle”. Tiedän että kofeiini piristää minua aamulla, mutta tunnin tai parin päästä on takaisinmaksun aika – minua alkaa ahdistaa. Ennen ahdistuksen alkamista, yritän hoitaa pakolliset pesut ja pukemiset alta pois. Kontrolloin myös kahvin määrää ja pyrin syömään aina jotain samaan aikaan. 

”Vaaran vyöhykkeelle” ajaudun kun olen väsynyt ja nälkäinen. Kiire tekee olosta vielä tukalamman. Jos vielä lisätään päälle työperäinen tai ihmissuhteista aihetuva stressi, jään melko satavarmasti jumittamaan johonkin rituaaleistani. Useinmiten pesemään käsiäni. Jos tällainen tilanne pääsee syntymään, yritän tauottaa pesemisiäni – en yritä päästä ”maaliin asti” heti ekalla kerralla. En siis yritä saada sitä oikeaa fiilistä heti ekalla pesukerralla, vaan pidän taukoa ennen kuin jatkan. 

Toinen vaihtoehto on rituaalin siirtäminen ja sitä varten minulla on aina kertakäyttökäsineitä kaapissani. Jos esimerkiksi tulen nälkäisenä ja väsyneenä kotiin, niin saatan käyttää kertakäyttökäsineitä siihen saakka että olen vähän levännyt ja saanut syötyä. On helpompi välttää jumittumista rituaaliin, kun pahin ahdistus on mennyt ohitse. 

neljas_kollaasi.jpg
Olen huomannut, että pakko-oireilen vähemmän jos pidän itseni aktiivisena ja liikkeessä. Välillä tuntuu, että elämä on enimmäkseen odottelua. Odotellessa voi puuhastella kaikenlaista. Tekeminen voi olla jotain sellaista, josta saa mielihyvää tai vaihtoehtoisesti jotain, joka lisää itsekunnioitusta. Itse en pidä siivoamisesta, enkä oikeastaan kokkailustakaan, mutta teen kumpaakin lisätäkseni itsekunnioitustani. Kotitöitä teen myös siksi, että on mukavampaa olla siistissä ympäristössä. Myös avopuolison positiivinen palaute motivoi ja haluan tehdä oman osani kodin askareista. 

Kiitollisuusharjoitukset lisäävät tutkitusti onnellisuutta. Olen joka päivä kiitollinen monesta asiasta. Ennen kaikkea tunnen kiitollisuutta siitä, että olen aikuinen ja saan itse päättää omista asioistani – kenen kanssa asun ja vietän aikaani. En kaipaa lapsuuttani tai nuoruuttani. Enpä olisi ikinä uskonut, että olen onnellisimmillani keski-ikäisenä! 
 

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli