Olen aiemmin kertonut, että hankin kaiken kotiini kierrätettynä, sillä kun muutin Suomeen, minulla ei oikeastaan ollut kuin kaksi matkalaukkua ja yksi äidin varastossa vuosikausia viettänyt nojatuoli. Koska olin vähävarainen opiskelija, hankin kaiken myös mahdollisimman halvalla – ja mieluiten ilmaiseksi. Esimerkiksi sohvamme on näiden aikojen perua. Saimme sen ilmaiseksi Tori.fi:n kautta, ja se on palvellut vuosia oikein mainiosti.

Viime aikoina sohva on kuitenkin alkanut vaivata minua. Se on yhä täysin käyttökelpoinen, mutta se on myös vanha ja kulunut. Yhden päällisen vetoketjukin on ratkennut lopullisesti. Niinpä olen alkanut katsella sitä ärtyneenä ja haaveilla uudesta. Selailin jo second hand -liikkeitä ja nettihuutokauppoja, mietin, että sellainen samettinen sohva voisi olla aika kiva…

Hetkinen.

Sohvassamme ei ole mitään vikaa. Siinä on edelleen hyvä istua ja makoilla, ja ratkenneen vetoketjunkin saa kätevästi piiloon. Sen sijaan ongelma (tai siis ”ongelma”) on vain ja ainoastaan siinä, että se ei enää miellytä silmääni, ja siksi minun tekee mieleni hankkia uusi.

Mutta onko se kyllin hyvä peruste nykyään, kun elämme keskellä ilmastokriisiä ja meille kaikille lienee päivänselvää, että kulutamme kertakaikkiaan liikaa?

Triptyykki nimeltä Kotihäpeä. Sekatekniikka helsinkiläisasuntoon, 2020. 

Kotihäpeän lähteillä

Olen seurannut onnellisena second hand -tavaroiden ja kierrätyssisustamisen yleistymistä. On äärettömän hienoa, että nykyään kaiken ei tarvitse olla uusinta uutta, vaan käytettykin on ok. Samalla on kuitenkin huomattava,että kaikki vanhat tavarat eivät suinkaan ole samanarvoisia. Tietty esteettinen käsitys määrittää valintojamme yhä kierrätysajatusta enemmän: käytetty kelpaa kotiin ennen kaikkea silloin kun se on isovanhemmilta perittyä designia, nettikirpparilta halvalla tehty vintagelöytö tai vähintään natsaa tiettyyn, muodissa olevaan tyylisuuntaan.

Harva ylpeilee somessa halvoilla ja yhteensopimattomilla kirppisromppeilla tai ilmaiseksi saadulla Ikealla. Sisustusmuoti on sisustusmuotia, ja sitä pitää meidän seuraaman, silloinkin jos hankimme huonekalumme käytettynä.

Reetta kirjoitti taannoin kotihäpeästä, ja sanaan törmääminen tällä viikolla sai minut havahtumaan: minä tunnen toisinaan kotihäpeää, ja esimerkiksi sohva-ahdistukseni liittyy juuri siihen. Vallalla oleva estettinen käsitys johtaa häpeään, ja häpeä johtaa uuden himoitsemiseen. Häpeä ja halu ostaa uutta tarttuvat mukaan esimerkiksi somesta, jossa visuaalisuus on nykyään suurimmassa roolissa kuin koskaan ennen — ja haluamisen jälkeen looginen seuraava askel on kuluttaminen.

Turha kuluttaminen on turhaa

Nettishoppailuni sohvan toiveissa päättyi, kun heräsin ikävään ajatukseen: jos ostan uuden sohvan, vaikka edellinenkin on vielä toimiva, se on yksinkertaisesti turhaa. Vaikka hankkisin uuden sohvani käytettynä, minne vanha sohvani menisi? On hyvin epätodennäköistä, että kukaan haluaisi sen. Niinpä veisin sen kaatopaikalle. Vain siksi, että olen selannut Instagramia ja blogeja ja alkanut potea kotihäpeää, josta kuvittelen samettisohvan auttavan minut eroon.

Mutta turha kuluttaminen on loppujen lopuksi aina turhaa kuluttamista, silloinkin kun kohdistamme kulutusvimmamme käytettyihin esineisiin.

En tarkoita, etteikö ympärilleen saa kaivata kauneutta. Tietysti minäkin haluan, että kotini miellyttää silmääni. Mutta on hyvä muistaa, että silmä tottuu nopeasti vaihtuviin trendeihin ja että kun altistumme kylliksi tietynlaisille kuville (esim. niille pirun samettisohville), se muokkaa käsitystämme siitä, mikä on kaunista. Helposti käy niin, että kauneus aletaan liittää uusiin asioihin, ja jopa aiemmin rakastamamme esineet muuttuvat silmissämme epätyydyttäviksi.

Tämän näkee erityisen selvästi kirpputoreilla, missä lojuvien vaatteiden perusteella voisi helposti kartoittaa kaikki viime vuosien trendit: Ai niin joo, se hetki kun peplumit olivat muotia. Nyt halvalla myytävät tavarat ovat niitä, jotka kaikilla piti aiemmin olla, mutta joita kukaan ei enää tahdo. Se, onko jokin esine kaunis, ja se, onko se kaunis tällä hetkellä vallitsevien standardien mukaan, ovat eri asioita.

Trendit ja siten myös käsityksemme kauneudesta vaihtelevat alati kiihtyvissä sykleissä. Mutta maapallo ei kestä sitä, että vaihdamme myös kaiken vaatevarastostamme kotimme sisustukseen samassa tahdissa.

Käytettyä, mutta kyseenalaistaen

Olen edelleen sitä mieltä, että jos jotain ostaa, se kannattaa ostaa käytettynä. Mutta käytettyjen tavaroiden kuluttaminen ei ole varsinainen ratkaisu. Elämäntapamme on ylipäänsä kestämätön, ja siihen ratkaisuja löytääksemme meidän tulisi kyseenalaistaa kuluttaminen sinänsä.

Tiedän,että se on monien mielestä hyvin radikaali ajatus, ja ymmärrän sen. Haluaisin kuitenkin, että koettaisimme siitä huolimatta uskaltaa ajatella sitä. Kysyä itseltämme: tarvitsemmeko muka oikeasti aina vain lisää? Mistä halu saada jotain uutta syntyy?

Ja ennen kaikkea: miltä elämä näyttäisi, jos tarkastelisimme sitä nykyisen kuluttamisen kehyksen ulkopuolelta? Kuluttamatta jättäminen on todennäköisesti yksi radikaaleimpia ilmastotekoja, joita yksilö voi tehdä. On ehdottomasti edistystä, että käytettynä ostaminen on muuttunut vähitellen neutraaliksi valinnaksi, mutta se yksin ei riitä. Seuraavaksi meidän pitää tehdä myös ostamatta jättämisestä neutraali valinta.

Sitä minä haluaisin. Haluaisin, että ruma sohvani voisi olla neutraali valinta, eikä asia, jonka kanssa joudun painiskelemaan. Meillä kun olisi oikeasti niin paljon tärkeämpääkin mietittävää.

Lue myös nämä:

Kaikkee on

Haluatko enemmän aikaa vai rahaa?

Entä jos ostaisimme ainoastaan esineitä, jotka kestävät?

*

FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM