Tunnistatko tunteen: to do –lista on jo valmiiksi sivun mittainen, mutta uusista tehtävistä kieltäytyminen tuntuu mahdottomalta. Illalle sovitut tapaamiset lykkääntyvät, viikonloppuisin tekemättömät työt muistuttavat takaraivossa ja vapaapäivänäkin sähköposti on vaikea jättää rauhaan. Kaiken aikaa vaivaa jatkuva riittämättömyyden tunne.

Menestys työelämässä ei aina tunnu siltä kuin haaveissaan odottaa. Menestyksen määreet tulevat usein ulkopuolelta, puolitutuilta, perheeltä, mediasta, uskonnosta. Siitä huolimatta usein odotamme näiden menestyksen attribuuttien tuntuvan myös henkilökohtaisesti merkityksellisiltä. Moni ulkoista menestystä saavuttanut kuitenkin huomaa pettyvänsä, kun tunnustukset ja paksumpi palkkapussi eivät muuttaneetkaan mitään.

Työlleen omistautuminen ei ole huono asia, etenkin jos se on vapaaehtoista, mutta ulkoisten odotusten ottaminen oman elämän ohjenuoriksi on polku, joka ei johda mihinkään. Usein ajattelee, että ”saavutettuani asian X, olen tyytyväinen itseeni”, mutta kun merkkipaalu on saavutettu, tyytyväisyys antaakin odottaa itseään. Aina kun voisi olla enemmän. Saavutuksista nauttiminen on erityisen vaikeaa naisille, sillä heidän oletetaan yhä ottavan vähemmän tilaa ja pitävän itsestään pienempää meteliä.

Samaan aikaan työelämä on etenkin monelle nuorelle yhä epävarmempaa (tervetuloa pätkätyösuhteet, yrittäjyys ja loputon harjoitteluputki). En itsekään ole koskaan ollut vakituisessa työpaikassa, johon kuuluisi myös kaikki vakityön edut. Epävarmassa tilanteessa asemiaan yrittää usein varmistaa paiskimalla kaksin verroin töitä, mutta sekään ei ole tae mistään. Nuorilla on työelämässä vastassa työnantajan markkinat. Vaikka tiedostankin tämän, huomaan itsekin usein hakevani arvostusta, hyväksyntää ja ihailua työstä ja perinteisistä menestyksen mittareista.

Ikäisiäni milleniaaleja on jo alettu kutsua burnout-sukupolveksi. Vaikka vierastan kaikenlaisia yksinkertaistavia sukupolviluokitteluja (koska ne usein rakentuvat keskiluokkaisen, korkeakoulutetun ja etuoikeutetun ihmisen todellisuudelle), yllä olevan artikkelin kuvauksessa on paljon tunnistettavaa:

’My new watchword was “Everything that’s good is bad, everything that’s bad is good”: Things that should’ve felt good (leisure, not working) felt bad because I felt guilty for not working; things that should’ve felt “bad” (working all the time) felt good because I was doing what I thought I should and needed to be doing in order to succeed.’

Menestyksen uudelleenmäärittely vaatii henkistä kanttia, sillä se tarkoittaa kaiken sen hylkäämistä, johon monet meistä on kasvatettu. Että kova työnteko kantaa aina hedelmää. Että yksilö voi saavuttaa mitä tahansa optimoimalla. On vaikeaa päästää irti jostakin, johon itsekin aina uskonut, etenkään kun tilalle ei ole tarjolla valmista vastausta. Entistä vaikeampaa se on someaikana, jolloin muiden menestyksekästä, vaivattomalta vaikuttavaa elämää on helppo verrata omaan arkeen.

Lääkkeeksi väsymykseen tarjotaan ”self carea”, joka on lopulta varsin kulutus-, materia- ja yksilökeskeisiä – mene joogaan, laita kasvonaamio, osta viherpirtelö, siivoa kaapistasi kaikki tavarat, joita et rakasta! Itsestä huolehtimisesta on tullut miljardien arvoinen bisnes, jossa meille myydään kaikkea self-help-oppaista tuoksukynttilöihin.

Mutta 2010-luvun uupumusta ei korjata kännykkäapplikaatiolla, kiitollisuuspäiväkirjalla tai lomalla. Muuttuneessa maailmassa tarvitaan uudenlaisia arvoja, jossa menestyjiä ovat muutkin kuin toimitusjohtajat. Tarvitaan tietysti myös systeemitason muutosta, mutta se onkin jo oman kirjoituksensa aihe.

Olen ottanut vuoden 2019 tavoitteeksi määritellä uudelleen, mitä menestys minulle tarkoittaa. Siihen kuulu työ, epäilemättä, mutta myös monia muita asioita.

Mitä menestys teille tarkoittaa?

FACEBOOK / BLOGLOVIN / INSTAGRAM