On korkea aika rikkoa blogihiljaisuus. Syynä hiljaisuuteen on työt, väsymys, sairastelut, väsymys, harrastukset, perhe, juhlat, väsymys, hääsuunnittelu, väsymys, elämä… mitä näitä nyt on!

Olen kuluneen puolentoista kuukauden aikana tehnyt normaalin päivätyöni lisäksi suunniteelutöitä ensivuoden työhöni liittyen ja sairastanut sairastamasta päästyäni ja hoitanut sairastavia muskettisotureitani. Päivätyö menee jo mallikkaasti omalla painollaan, vaikka en voi kehua vieläkään tottuneeni päivittäiseen toimistossa istumiseen. Onneksi on mukavia työkavereita. Ensi vuoden työprojektien suunnittelu ja siihen liittyvät työmatkat piristävät kyllä kummasti 8-16 arkea. Samalla kahden työn ja lapsiperhearjen kombo sairasteluilla höystettynä on raskas. Paranin itse viimein flunssasta sen kestettyä neljä viikkoa, mutta heti ensimmäisella tanssitunnilla parantumisen jälkeen mursin varpaani ja sain taas kuukauden liikuntakiellon. Perheen nuorimmainen on syksyn aikana sairastanut useamman korvatulehduksen (tietenkin molemmissa korvissa) ja lopulta flunssa kaatoi miehenikin korkean kuumeen siivittämänä. Nyt kun kaikki olemme terveitä, minun varpaani toipumisaikaa lukuunottamatta, alkoi taaperon poskihampaat nousta ja yöt on taas repaleiset. Huhonosti nukutut yöt ja päivittäisellä berserkkikarjunnalla alkanut uhmaikä tekevät päivistäkin vähintäänkin jännittäviä. Herra Murphy voisi puolestani jo päättää vierailunsa tässä perheessä!

On kuitenkin aika taas aktivoitua, monellakin eri tapaa. Odotan joulukuun alkua kuin kuumeisena (onneksi nyt vain kuvainnollisesti!), koska silloin saan taas liikkua. Nyt kun murtumakohta ei enää kipuile kävellessä ja mustelmat on parantuneet, on melkoista kidutusta olla töissä sirkuskoululla, kun ei voi osallistua itse aamun akrobatiatunnille tai käydä taukojumppaamassa trampoliinilla kesken päivän. Nyt, kun toimistolla on hetken hiljaisempaa ennen lukukauden vaihtumista olisi ihana karata hetkeksi toimistosta treenisalin puolelle! Mutta  nyt täytyy vain jaksaa odottaa varpaan paranemista. Olen päättänyt pysyä positiivisena vaikka se olisikin vaikeaa. Pienellä ajatusmyllyllä saa asioista käänneltyä aina lopulta esiin sen kultaisen reunan, ja siihen pieneen hyvään aion keskittyä.

Asiat ei koskaan aina mene niin kuin suunnittelee. Olen jo jonkin aikaa kärvistellyn oman ajan puutteessa ja muuttunut hiljalleen yhä kireämmäksi ja räjähdysalttiimmaksi. Tämä kireys purkaantui jo kertaallee isona riitana, jonka seurauksena totesimme, että todella TARVITSEN sitä omaa aikaa ilman lapsia, ilman miestä ja ilman velvollisuuksia. Tarvitsen aikaa liikkumiseen, rentoutumiseen, yksin olemiseen, pysähtymiseen – siihen, että olisin lapsilleni paras mahdollinen äiti, miehelleni paras mahdollinen puoliso ja itselleni paras mahdollinen minä.

Kun kissa oli nostettu pöydälle piti tietenkin tehdä asialle jotain. Tein itselleni ”lukujärjestyksen”, johon merkkasin viikolle liikuntatreenit, jotka samalla ovat minulle mahdollisuus olla itsekseni. Kaikki oli juuri hyvin, paitsi että ei. En ole päässyt kertaakaan liikkumaan tuon suunnitelman kirjoittamisen jälkeen. Kalenterini ilmoittaa treeneistä ja vaikka minulla olisikin mahdollisuus mennä, en voi. Keljuttaa.

Ensin sairastui taapero. Kuumeilua, flunssaa ja yövalvomisia. Lottovoittona märkivä tulehdus molemmissa korvissa. Lapsen sairastelun aikana minunkin kurkkuuni kasvoi kaktus. Ensin pieni, sitten iso, lopulta valtava. Kaktuksen perässä tuli flunssa, joka ei ota laantuakseen. Aamuisin olo on suhteellisen ok, jos ei huomioi kurkkukipua ja räkäisyyttä. Iltapäivällä hoipertelen väsyneenä ja kannan päätäni kainalossa, kunnes illalla alkaa vilunväristykset ja kevyt lämmönnousu. En jaksaisi sairastaa enää yhtään. Pohdin josko lepo auttaisi minua paranemaan. Se jäänee ikuiseksi mysteeriksi, sillä pieni tehopakkaus sai korvatulehdukseen lääkkeet, nukkui valvottujen öiden univelkansa pois ja piinaa nyt puolikuntoista äitiään kaikella energiallaan. Itse kärsin yhä kolme yötä kestäneestä 30-90 minuutin välein heräämisestä, lääkitsemisestä ja hyssyttelystä. Herätyskello on armoton, vaikka kuinka olisi joutunut valvomaan yötä. Ja jollei herätyskello herätä, niin taapero kyllä herättää.

Kaipaan unta, kaipaan liikuntaa! Tautien takia väliin on jäänyt kaksi kuntosalitreeniä, kaksi akrobatiatuntia, huominen mukaan luettuna kaksi tanssituntia ja yksi uinti. Noista jokainen olisi tullut tarpeeseen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ehkä ensiviikolla tämä tauti olisi jo historiaa ja pääsisin treenaamaan. Juon miljoona litraa että ja menen nukkumaan. Toivon hartaasti, ettei taapero näe painajaisia, että saisin nukkua edes yhden kokonaisen yön. Että minun kehollani olisi edes pieni mahdollisuus parantua.