Jatkuvat otsikot ”synnytystalkoista” aiheuttavat ahdistusta
Kirjoitin helmikuussa postauksen nimeltään ”Ikäkriiseilyä tai ainakin ikäpohdintaa”. Kerroin siinä, miten täytettyäni viime vuoden joulukuussa 28 vuotta, iski päälle hirveä pohdinta siitä, mihin suuntaan elämää pitäisi viedä – pitäisikö tässä mennä kihloihin, naimisiin, hankkia lapsia tai ainakin hankkia henkivakuutus tai kirjoittaa testamentti, koska ”kaikki” ystävät tuntuivat olevan tekemässä jotain näistä asioista. No, tuo ”ikäriisi” onkin ollut päällä enemmän tai vähemmän jo lähes vuoden ajan, eikä se tunnu olevan kaikkoamassa ihan heti minnekään. (Vaikka se ei olekaan saanut minua tekemään mitään asioita ”koska niin kuuluisi”, ainostaan lähinnä kriiseilemään oman pääni sisällä). Kriisin ainekset eivät varsinaisesti edes kumpua minusta itsestäni, vaan kaikesta siitä paineesta, mitä ulkopuolelta tuntuu tulevan – niin läheisten ihmisten kuin yhteiskunnankin suunnalta.
Kolmenkympin kriisi syvenee
Viime aikoina ikäkriiseily on taas ihan erityisesti tuntunut nostavan päätään. Yksi syy on joulukuussa koittava 29-vuotissyntymäpäiväni – edessä on viimeinen vuosi ennen kolmeakymppiä! A p u a. Jo tuo kolmekymmentä ikävuotta tuntuu juuri nyt mielessäni joltain todella pelottavalta ja jättimäiseltä virstanpylväältä. Olen varmasti toista mieltä tästä kaikesta sitten, kun täytän 40, 50 tai 60, mutta juuri nyt minusta, subjektiivisesti, tuntuu tältä. Olen luonut kolmestakympistä jonkinlaisen pienen mörön itselleni.
Toinen todella suuri ikäkriiseilyä lisäävä asia on kuitenkin myös jatkuvasti joka ikisestä tuutista tunkeva tieto siitä, että meidän kaikkien olisi nyt syytä ryhtyä ”synnytystalkoisiin”, sillä Suomen syntyvyyden taso on huimassa laskussa. Yksikään ihminen, joka seuraa jotain massamediaa, ei ole näiltä uutisilta voinut välttyä, niin paljon asiaa on toitotettu viime viikkoina ja kuukausina.
Naisten hedelmällisyys on vapaata riistaa
Enää lisääntyminen ei olekaan yksilöiden subjektiivinen kysymys, vaan se on yhteiskunnallinen ongelma. Jos ette hanki lapsia, ette pääse eläkkeelle, koska kukaan ei ole sitä maksamassa. Sukupolvenne on hemmoltu ja itsekeskeinen, koska ette lisäänny. Suomen kansa kuolee sukupuuttoon teidän vuoksenne, koska ette lisäänny. Lisäännytte liian vanhoina, ettekä tuota tähän maahan tarpeeksi veronmaksajia.
Ikävimmät otsikot, joita olen aiheeseen liittyen lukenut, ovat sellaisia, joissa on muun muassa todettu ”naisten unissakävelevän oman hedelmällisyytensä ohi, koska halutaan vain tehdä hauskoja asioita”. Lisääntyminen tunnutaan näkevän suorastaan kansalaisen velvoitteena ja elämäntehtävänä, ja ”syypäinä” syntyvyyden laskuun tunnutaan useimmiten nimenomaan nähtävän naiset. He kun nyt eivät enää olekaan kyseenalaistamatta valmiita jäämään vuosiksi kotiin hoitamaan lapsia sillä välin, kun miehet käyvät töissä kerryttämässä omaa eläkettään ja kenties muutakin omaisuutta.
Välillä pistää miettimään, onko yhteiskunnan näkemyksen mukaan ainoa elämäntehtäväni naisena olla synnyttämässä tähän maahan uusia veronmaksajia, eläkkeen kerryttäjiä ja vanhustenhoitajia? Eikö sillä ole mitään arvoa, mitä minä itse teen ja paljonko itse maksan veroja juuri nyt? Jos en koskaan saisi lapsia, olisinko kelvoton kansalainen, josta ei ole mitään hyötyä kansakunnallemme?
Syntyvyyden lasku ei ole yksittäisen naisen hartioilla
Todellisuudessahan Suomi ei ole tässä tilanteessa mikään poikkeus – syntyvyys laskee lähes kaikissa teollisissa maissa, ja sehän ei ole pelkästään huono asia. Tällä hetkellä maapallolla on aivan liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden ja ilmasto kyllä kiittää, mikäli väestön määrä tippuu (ja näinhän myös ennusteiden mukaan tapahtuukin). Ilmastoasiat ovat nykyään yksi syy, joka saa ihmisiä harkitsemaan lastenhankintaa tarkemmin. Näkisin, että syntyvyyden laskuun on kuitenkin todella monia erilaisia syitä. Jokaisella yksilöllä on omat syynsä siihen, miksi ei hanki lapsia tai miksi lykkää asiaa. Näitä syitä voivat olla esimerkiksi parisuhteen puute, keskeneräiset opiskelut, epävarma työelämä ja toimeentulo, ongelmat parisuhteessa, mielenterveysongelmat, fyysiset terveysongelmat, vaikeudet raskaaksi tulemisessa tai vapaaehtoinen lapsettomuus. Syntyvyyden laskua ei voida mitenkään sysätä yksilöiden harteille ja syyksi.
Yksi tärkeä syy on sekin, että yhä useammat naiset korkeakouluttautuvat, ja nykyisellä opintotukisysteemillä lähes jokaisen opiskelijan on käytävä opintojen ohessa töissä. Tämä viivästyttää valmistumista, eikä monikaan ole halukas siirtymään vuosien opiskeluputken jälkeen suoraan kotiin lapsia hoitamaan. Töissä halutaan ja on pakkokin ehtiä olla jonkin aikaa ja saada jalkaa kunnolla oven väliin, ennen kuin uskaltautuu jättäytyä ”tauolle” työelämästä.
Suomalaisessa mediassa on myös vuosien ajan siteerattu muun muassa pyskologian tohtori Liisa Keltikangas-Järvistä, jonka mukaan on suorastaan lapsen psyykkeelle haitallista laittaa hänet hoitoon alle kaksivuotiaana. Tämä lapsen kaksivuotinen kotonaolo (ja useamman lapsen kanssa tietysti vielä pidempi aika) on perinteisesti lähes aukottomasti järjestetty niin, että juuri lapsen äiti on hänen kanssaan kotona ja tekee siten uhrauksia oman uransa ja vaikkapa palkkakehityksensä suhteen. Paluu äitiyslomalta takaisin töihin tuskin on aina sekään helppo ja ruusuinen, ja monessa tapauksessa käy niinkin, että ei olekaan enää sitä työpaikkaa, johon palata. Tämä tilanne kokonaisuudessa voi vaikuttaa niin isolta kuviolta, että sitä halutaan lykätä.
Aiheesta paasaaminen tekee syyllisen olon
Jatkuva hössötys, syyttelevä sävy ja suorastaan painostava tunnelma tämän aiheen ympärillä tuntuu naisena todella ikävältä. Painetta asian suhteen tulee usein kuitenkin ihan jo sieltä omasta lähipiiristä, mutta nyt kuvassa on mukana myös julkinen keskustelu. En jaksaisi lukea enää yhtäkään otsikkoa siitä, kuinka nyt pitäisi alkaa pakertamaan lapsia, koska yhteiskuntamme sitä tarvitsee. En usko, että kukaan kuitenkaan oikeasti hankkii lapsia vain, jotta eläkesysteemi ei rapistuisi (tai jos hankkii, on se aikamoisen huono syy lapsen kannalta).
Mikäli syntyvyyteen oikeasti halutaan yhteiskunnan taholta vaikuttaa, on ainoa keino niin sanotusti ”lisätä porkkanoita” ja ylipäätään tuulettaa sitä konseptia, mitä perhe-elämä on tai millaista se voi olla. Senkään ei tarvitse mahtua yhteen muottiin. Yksi suurin tekijä olisi perhevapaauudistus, joka lisäisi tasapuolisuutta. On oikeastaan ihan käsittämätöntä, miten vastuu lastenhoidosta on edelleen niin suuresti sysätty nimenomaan äideille. Lähtökohtaisesti äidit edelleen tekevät lastenhankinnassa sen kaikista suurimman uhrauksen esimerkiksi uran ja taloudellisen tilanteen suhteen. Pariskuntien on toki tärkeää huomioida tämä asia myös keskenään mahdollisessa avioehdossa. Kukin pohtikoon, miten siinä huomioidaan se, että toinen kerryttää omaisuutta ja eläkettä sillä välin, kun toinen on kotona yhteisen jälkikasvun kanssa. Kuitenkin myös yhteiskunnan pitäisi pystyä tarjota enemmän mahdollisuuksia ja joustavuutta tasa-arvoisen vanhemmuuden takaamiseen ja siihen, että pikkulasten vanhempien taloudellinen tilanne ei luisu ongelmiin.
Mikäli syntyvyyttä halutaan lisätä tai ensimmäisen lapsen hankintaa aikaistaa, olisi mielestäni tosiaan syytä suunnata katsetta myös opiskelijoiden tukiin. Niitä kun on viime vuosina jatkuvasti leikattu, vaikka kaikki kustannukset ovat silti tasaisesti nousseet. Nykyään on todennäköisesti suhteellisen harvinaista, että suunnitelmallisesti hankitaan lapsia opiskelujen keskellä, ainakaan jos puhutaan korkeakouluopinnoista. Suurin osa haluaa hoitaa ensin opiskelut pois alta ja ehtiä olla myös töissä jonkin aikaa. Opiskelijoiden tukien lisääminen toisi siis yhden ratkaisun tähän ongelmaan. Opiskeluajat lyhenisivät todennäköisesti huomattavasti, jos ei olisi jatkuvasti pakko käydä niin paljon samalla töissä. Kun päästäisiin nopeammin käsiksi oman alan työelämään, voisi perheen perustaminenkin mahdollisesti aikaistua.
”Lykkääminen” ei ole itsekästä
Mitä sitten tulee syytöksiin ihmisten itsekeskeisyydestä, pidennetystä nuoruudesta ja vaikka mistä. Mielestäni se, että ei vastentahtoisesti hanki lapsia tai että lykkää sitä ”parempaan ajankohtaan” on kaikkea muuta kuin itsekästä. Yleensä silloin ihminen miettii juurikin tuon mahdollisen lapsen hyvinvointia. Halutaan, että lapsi syntyy vakaisiin oloihin esimerkiksi parisuhteen, asumistilanteen ja vanhempien työtilanteenkin suhteen. Näitä asioita mietitään, jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvä olla ja mahdollisimman vakaat kasvuolosuhteet. Eihän siinä ole mitään pahaa tai itsekästä! Eikä siinäkään ole mitään itsekästä, jos toteaa, että ei halua lapsia tai ei tunne sopivansa vanhemmaksi. Sitä voisi kutsua korkeintaan terveeksi itsekkyydeksi, joka on tässä kohtaa erittäin tarpeellistakin. Olisihan lasta kohtaan väärin joutua syntymään olosuhteisiin, joissa hän ei rakastettaisi.
Perhe-elämän brändäys on epäonnistunut
Tämä voi kuulostaa karulta, mutta sanotaan se silti. Kun nykypäivänä puhutaan todella paljon kaiken brändäämisestä, voidaan kai todeta, että perheellistymistä ei ole onnistuttu ”brändäämään” kovin hyvin. Ystäväpiirissäni, joka koostuu lukemattomista noin 30-vuotiaista kaupunkilaisista, ei ole tällä hetkellä kuin yksi ainoa lapsi. Siis yksi! Perheellisyys koetaan usein ehkä siten, että silloin joutuu luopumaan todella paljosta. Eikä kukaan lapseton oikein tiedä, mitä sitten tarkalleen ottaen saa tilalle.
Lehdissä, blogeissa ja muualla mediassa kirjoitetaan nykyään toistuvasti ja lähes ainoastaan siitä, miten rankkaa lasten kanssa on. Ei ole omaa aikaa, ei saa nukuttua, on koliikkia, on sairasteluja, on ne kuuluisat ruuhkavuodet kun juostaan joka paikkaan pää kolmantena jalkana. Enää ei myöskään ole samanlaisia tukiverkkoja kuin ennen (eikä siten ole ketään joka voisi koskaan hoitaa lapsia), parisuhde on koetuksella eikä kahdenkeskistä aikaa enää ole ja puolet pienten lasten vanhemmista eroaa. Ei ole aikaa harrastaa omia juttuja tai toteuttaa itseä, kaikki aika menee lasten kuskaamiseen harrastuksiin ympäri maakuntaa ja naisena et ehkä saa ylennystä/uutta työtä koska sinulla on lapsia tai olet raskaana. Lisäksi kertomukset hirvittävistä synnytyksistä, joissa vähintäänkin käydään kuoleman rajamailla, ovat perheblogien suosituinta antia. Ehkä kerrotaan myös, miten lapsi kiidätettiin synnytyksen jälkeen rinnalta hirveällä kiirellä happikaappiin, jossa hän vietti kuukausitolkulla aikaa ja vanhemmat meinasivat murtua pelosta.
Ja vaikka tuossa toki vähän kärjistinkin, niin monet näistä edellä mainituista asioista ovat sitä totisinta totta useille lapsiperheille, sitä ei voida mitenkään kiistää. Lapsettomana ja kyseisistä asioista tietämättömänä sitä voikin helposti näiden otsikoiden perusteella saada sellaisen kuvan, että raskaus, synnytys ja perhe-elämä ovat juurikin sellaista hankalaa rämpimistä. Vaikeudesta toiseen ajelehtimista ja selviytymistä. Sitä voi kallistua ajattelemaan, että kun asiat ovat nyt hyvin ja seesteisesti (tai vaihtoehtoisesti koska jo nyt on niin paljon stressiä kaikesta), uskaltaako sitä hypätä sellaisen kelkan mukaan, joka voikin tuoda mukanaan vaikka mitä odottamattomia ongelmia. Sitä voi alkaa pelätä muutosta ja takertua tuttuun ja turvalliseen.
Mitkä ovat perhe-elämän parhaat puolet?
Tuntuukin siltä, että nykyään harvemmin törmää sellaiseen lehtijuttuun, tv-ohjelmaan tai blogiin, jossa ilman disclaimereita kerrottaisiin, että perhe-elämä on kivaa ja ihanaa. Julkisessa keskustelussa on mielestäni perhe-elämän suhteen erittäin korostunutta tällä hetkellä se, että todella paljon puhutaan siitä, mikä on vaikeaa, hankalaa, rankkaa ja mistä lasten saannin myötä joutuu luopumaan. Voisi puhua jopa tietynlaisesta arkirealismin, jopa -pessimismin noususta. Tämä tietysti johtuu siitäkin, että avoimuuden kulttuuri on lisääntynyt yhteiskunnassamme ja ehkä aikaisemmin on ollut valloillaan se toinen ääripää, jossa pidettiin iloisia kulisseja yllä hinnalla millä hyvänsä. Ei voitu kertoa naapureille, kavereille tai edes omille sukulaisille, että on rankkaa, väsyttää ja avioliittokin narisee liitoksistaan. Ei uskallettu pyytää apua ja lapset hoidettiin alusta loppuun itse ilman mitään parisuhde- tai omaa aikaa, koska haluttiin pitää äitimyyttiä yllä.
On siis ihan ehdottomasti tosi hyvä, että perhe-elämän haasteista puhutaan avoimesti ja että ne tunnustetaan. Mutta nyt ollaan tavallaan menty toiseen ääripäähän, jossa julkisessa keskustelussa helposti tuodaan esiin vain ne haasteet, ja ne hauskat ja ihanat jutut ovat puolestaan jääneet täysin paitsioon. Äitimyytistä on sanottava vielä se, että ei sitä siltä osin ole murrettu edelleenkään, että äitiyttä ja vanhemmuutta koskee myös hirveä määrä erilaisia normeja, joiden mukaan tulisi toimia ja elää. Muutenhan voi olla leimatuksi huonoksi vanhemmaksi ja kasvattajaksi. Nämä normit aiheuttavat varmasti monille vanhemmille isoja ja täysin turhia paineita.
Kaikki ne uhraukset..
Ikävä kyllä myös omassa lähipiirissäni on vuosikymmenien ajan korostettu juurikin niitä isoja uhrauksia, suuria luopumisia ja hirvittävän kovaa työtä, jota perhe-elämän vuoksi on tehty. Ei ole pahemmin puhuttu myös niistä positiivisista puolista, joita perhe ja lapset ovat antaneet. Olisikin mielestäni todella raikasta ja virkistävää kuulla/lukea/nähdä siitä, mikä perhe-elämässä on mahtavaa, kivaa, hauskaa, ihanaa ja rakasta. Mikä siitä tekee hyvää ja tavoittelemisen arvoista heille, jotka pohtivat omaa mahdollista lisääntymistään. Eivät ihmiset kuitenkaan koskaan tule hankkimaan lapsia vain siksi, että yhteiskunta sitä vaatii tai tarvitsee. Mutta mikäli perhe-elämästä onnistutaan jälleen luomaan kuva muunakin kuin uhrauksina, rankkoina ruuhkavuosina ja avioerotilastojen piikkinä, voi kiinnostus asian suhteen herätä ihan uudella tapaa. Ja tässä tarvitaan tietysti yhteiskunnan puolelta muuta kuin sitä syyttelevää sävyä ja voivoittelua. Yhteiskunnan pitäisi osoittaa, että perheellisenäkin taloutesi pysyy kunnossa, molemmat vanhemmat ovat tasapuolisessa asemassa eikä sinua työmarkkinoilla syrjitä raskauden tai lasten takia.
Mielestäni lastenhankinta on todella yksityinen asia eikä siitä tulisi koskaan suoraan kysellä muilta ihmisiltä – kukin kertokoon itse sen verran, kuin haluaa. Olen ollut tosi pöyristynyt aina, kun minulta on kysytty ”koskas teille tulee lapsia?” tai ”oletko raskaana?”. Itse en koskaan kysyisi tuollaisia, koska on mahdotonta tietää, mitä kaikkia asioita taustalta löytyykään. Se, että mediassa jauhetaan jatkuvasti asiasta hieman painostavaan sävyyn, on myös väsyttävää ja ahdistavaa.
-Netta
(Postauksen kuvat: Pexels.com)
Lue myös:
Yllä: Koska keittiöstä tulee pidempi kuin ennen, purimme myös tapettia vähän pois, koska tuohon kohtaan tulee myös laatoitus. Onneksi seinä oli muuten tosi hyvässä kunnossa ja tasainen, joten tuossa kohtaa ei (thank god) tarvinnut alkaa levittelemään laastia. Tässä kuvassa näkyy muuten myös se yllätykseksemme löytynyt palkki, jonka takia seinää ei voitukaan purkaa aivan kokonaan. Ei se onneksi tosiaan iso ole, ja tuohan se omanlaista rosoisuuttaan asuntoon, heh.
Yllä: Kuvassa näkyy tuolla melko keskellä seinässä tuollainen yksi iso ”railo” (peitetty vaaleanharmaalla massalla), joka on ollut varsinainen murheenkryyni. Sitä on täytetty, täytetty ja täytetty. Se on niin syvä, että se imee ihan hirveän määrän laastia/kittiä ja sen kuivuminen vain kestää ja kestää. Nyt sen kanssa aletaan olla voiton puolella, eli se on hiomista vaille valmis.
Yllä: Tämä kuva on otettu sähkömiehen käynnin jälkeen. Eli sähköt on nyt poistettu kulkemasta tuolla ylhäältä. Alas asennettiin valmiiksi pistorasiat tiskikoneelle ja pyykinpesukoneelle. Sähkömies saapuu uudestaan sitten, kun keittiö ja laatoitus on saatu asennettua paikoilleen, niin katsotaan mihin asennetaan pistorasiat kahvinkeittimelle, vedenkeittimelle jne.
Yllä: Makuuhuoneen katto, ikkunanpielet sekä kolme seinää saatiin maalattua viikonloppuna. Seinät maalasimme suoraan tapetin päälle – siis valkoinen tapetti maalattiin vaan kirkkaammalla valkoisella. Yksi seinä jätettiin tarkoituksella maalaamatta, sillä haluan sen jollain toisella värillä, todennäköisesti vaaleanharmaalla. Makuuhuoneen maalaaminen raikasti kyllä huonetta tosi paljon – jälkikäteen katsottuna vanha sävy ei oikeastaan edes ollut valkoinen vaan hyvinkin paljon harmaaseen päin taittava. Saa nähdä, ehditäänkö tuota yhtä seinää maalata ennen muuttoamme vai jääkö se myöhempään ajankohtaan.
Yllä: Otin itse viikonloppuna pieneksi ”puhdetyöksi” kitata ja maalata eteisessä olevat kaksi vanhaa, kiinteää kaappia sisältä. Taas tuli kyllä todistetuksi se, että valkoisen maalin voimaa ei pidä vähätellä. Kaapit olivat todella likaisia ja tunkkaisen värisiä (kuvassa on oikeanpuoleisessa kaapissa vielä alkuperäinen väri, vasemmassa jo yksi kerros valkoista maalia). Maalaaminen teki kaapeista paljon siistimmät ja samalla tilavamman tuntuiset. Kaapit pitää vielä maalata ulkopuolelta.
Lisäksi maalasimme vessan katon valkoisella ja minä kuurasin vessaa parhaani mukaan – kukaan ei ollut varmaan koskaan tullut pesseeksi laattojen saumoja. No, nyt näyttää jo huomattavasti puhtaammalta.