Ladataan...
Isyyspakkaus

Tampereen Työväen Teatterissa lokakuussa ensi-iltansa saanut Samuel Harjanteen ohjaama suurmusikaali, Billy Elliot, on ollut varsinainen arvostelumenestys, ja kehuihin on helppo yhtyä. Pääsin itse katsomaan esityksen viime viikonloppuna tyttäreni kanssa, kun teimme kahdestaan teatteriretken Tampereelle.

Olen nähnyt musikaalin aiemmin Broadwaylla, mutta Helsingin versio vuonna 2015 jäi jostain syystä näkemättä. Edellisestä kerrasta mieleen jäi, että esityksessä parasta olivat tanssivat lapset, mutta Elton Johnin säveltämä musiikki ei jäänyt erityisemmin säväyttänyt. Se oli yllättävää, sillä saman miehen kynästä ovat kuitenkin peräisin myös vaikkapa Disneyn Leijonakuninkaan laulut.

Mietin nyt, olisiko juuri tämä musiikki ollut syy siihen, että en vaivautunut Helsingissä katsomaan koko musikaalia, mutta nyt se kyllä harmittaa. Niin järjettömän hyvä tämä Tampereen versio oli!

Musikaali perustuu vuoden 2000 saman nimiseen elokuvaan, jossa pääosassa ovat tanssi ja Ison-Britannian hiilikaivostoiminnan alasajo. Eletään vuotta 1984. Billy Elliot on 11-vuotias poika, joka asuu pohjoisenglantilaisessa kaivoskaupungissa isänsä, isoveljensä ja isoäitinsä kanssa, ja perheen elanto on kiinni kaupungin kaivostoiminnasta. Kaivostoiminta on kuitenkin kannattamatonta, joten Britannin hallitus pyrkii ajamaan toimintaa alas. Kaivostyöläiset, Billyn isä ja veli mukaan lukien, ryhtyvät lakkoon ja ottavat yhteen rikkureiden ja poliisien kanssa.

Samaan aikaan Billy käy vastentahtoisesti nyrkkeilytunneilla, mutta jää kerran katsomaan samalla salilla harjoittelevien tyttöjen balettituntia. Billy kokeilee tanssia, ja baletin opettaja havaitsee Billyn lahjat. Billy itsekin innostuu baletista ja käy balettitunneilla nyrkkeilyn sijaan. Kun Billyn muu perhe saa tämän selville, he raivostuvat ja kieltävät pojalta tanssimisen. 

Opettaja on kuitenkin vakuuttunut, että Billyn kannattaisi pyrkiä Lontoon Royal Ballet Schooliin, jotta hän pääsisi pois kuolevasta pikkukaupungista, jonka tulevaisuus ei näytä hiilikaivostoiminnan hiipumisen jälkeen kovinkaan valoisalta. Hän alkaa valmentaa Billyä ilmaiseksi koulun pääsykoetta varten, mutta kuukausien ja jopa yli vuoden mittaiseksi venyvä kaivoslakko kuumentaa muun perheen tunteita ja saa heidät myös taloudellisesti ahtaalle.

Teemoiltaan musikaali on kaikkea muuta kuin kepeä. Tarinan lapset painivat ennakkoluulojen ja hyvin perinteiseen mieskuvaan perustuvien odotusten kanssa, ja aikuisilla taas on huoli sekä oman perheen että koko yhteisön tulevaisuudesta. Molemmat teemat ovat edelleen ajankohtaisia tänäkin päivänä, ja on surullista ajatella, että Billyn kotipaikan kaltaisille kaupungeille todella kävin hyvin huonosti kaivostoiminnan loppumisen myötä.

Poliittiset puheet ja lakot olivat teemana lapselle täysin mahdottomia ymmärtää, eikä hän voinut käsittää myöskään, miksi Billyn muu perhe otti yhteen poliisin kanssa, vaikka he eivät olleet rikollisia tai pahiksia. Yritin kuiskia hänen korvaansa ja kertoa mahdollisimman yksinkertaisesti, mistä siinä puolessa tarinaa olikaan kyse. Lavalla käytetään myös melko ronskia kieltä, mikä on hyvä tiedostaa, jos uskoo, että pystyy säästelemään lastaan vielä muutaman vuoden pahimpien kirosanojen kuulemiselta. Teosta ei varsinaisesti suositella alle kouluikäisille.

Tanssiteema oli tietysti hyvin paljon helpommin ymmärrettävää ja kivaa, ja itsekin balettia tanssiva tyttö piti kovasti tanssikohtauksista.

Eikä mikään ihmekään, sillä voi hyvä ihme, miten taitavia lapsia lavalla nähtiin! Pääosissa Billynä ja Michaelina nähdään molemmissa rooleissa kolme 11 - 12 -vuotiasta poikaa, joista tässä esityksessä Billyä näytteli Osku Perkiö ja Michaelia Nuutti Kerppilä. Perkiö veti Billyn roolin, laulut ja tanssit sellaisella varmuudella ja karismalla, että siinä jäivät ammattinäyttelijätkin kakkoseksi.

Voisin ihmetellä, mistä tällaisia poikia edes on löydetty, mutta luin jo, että pääosan esittäjät ovat käyneet läpi liki kaksi vuotta kestäneen Billy-koulun, johon valittiin vuonna 2016 alun perin 16 poikaa, joista kolme pääsi mukaan lopulliseen musikaaliin.

Myös Kerppilä steppaa hienosti, ja jaksan edelleen hämmästellä, miten kaksi 12-vuotiasta poikaa voikin olla niin karistmaattisia, että he pystyvät kannattelemaan pitkiä ja isoja kohtauksia lauluineen ja tansseineen niin, ettei kertaakaan tarvitse jännittää heidän puolestaan.

Aikuisten rooleista herkullisin on Petra Karjalaisen esittämä tanssinopettaja. Rööki huulessa oppilaita ohjaava, vähän väsähtänyt ja sarkastinen opettaja saa itsekin uutta kipinää, kun keskinkertaisten tyttöjen (siis tarinassa - lavalla tanssineet nuoret tamperelaisneidit olivat hurmaavia) joukkoon ilmestyykin huimaa potentiaalia osoittava poika.

Ohjaaja Samuel Harjanne, joka muuten ohjasi myös HKT:n Kinky Bootsin, on osunut tässäkin produktiossa niin monella tavalla niin moneen napakymppiin, ettei voi kuin kiittää ja taputtaa ja jäädä odottamaan, mitä mies ohjaa Suomen musikaalilavoille seuraavan kerran.

Ja juu, kyyneleet olivat jälleen poskilla monta kertaa esityksen aikana, kuten arvata saattoi. Mene siis sinäkin oitis Tampereelle teatteriin.

 

Pressiliput esitykseen saatu Tampereen Työväen Teatterilta.

Kuvat: Tampereen työväen teatteri
 

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kulttuurivuotemme pärähti käyntiin retkellä Tampereen työväen teatteriin katsomaan Billy Elliot -musikaalia. Lähdimme tytön kanssa retkelle tälläkin kertaa aivan kahdestaan. Edellisen kerran kävimme hänen kanssaan katsomassa Tampereen teatterin Cats-musikaalin.

Teimme retken siitä huolimatta, että olen ollut koko viikon kipeänä... tai oikeastaan jo useamman viikon. Retkeä oli kuitenkin suunniteltu niin pitkään ja liputkin hankittu jo niin hyvissä ajoin, että päätin vain vetäistä aamulla voimakkaan Panadolin nassuun ja jaksaa sen voimilla.

Teimme Tampereelle päiväretken. Lähdimme Helsingistä aamulla, söimme lounaan Tampereella, kävimme teatterissa klo 13:n näytöksessä, ehdimme syödä vielä päivällisen Tampereella ja palasimme illaksi kotiin.

Jos tyttäreltäni kysytään, hän valitsisi aina ruoaksi sushia. Huomasin ilokseni, että Tampereen kauppahallistakin saa sushia, joten kävimme maistamassa miltä Umami Sushibarin antimet maistuvat.

Ja erittäin hyviltä ne maistuivat! Sushit valmistetaan ja tarjoillaan, kun riisi on vielä hieman lämmintä. Riisi on maustettu punaviinietikalla, joten se ei ole niin valkoista kuin riisiviinietikalla kostutettu, mutta riisi on maukkaampaa. Täytteinä oli lohta, kevyesti liekitettyä lohta ja avokadoa. Sushien kanssa tarjottiin myös pehmeitä ja hieman makeita suupaloja, jotka toivat mieleen paahtovanukkaan. Valitettavasti unohdin kysyä, mitä ne olivat.

Ravintola on todella pieni, noin 12-paikkainen, ja se on avoinna vain lounasaikaan. Kannattaa kyllä odottaa, jos paikkaa ei heti saa.

Olisin itse asiassa voinut syödä vähän enemmänkin, mutta tyttö vetäisi omat sushinsa niin hyvällä ruokahalulla, että päädyin antamaan pari omaa lohinigiriänikin hänelle.

Ehdimme käydä lounaan jälkeen vielä parissa kaupassa ja ostaa tytölle pari uutta vaatetta ja olimme teatterissa juuri sopivaan aikaan.

Itse esitykseen palaan toisessa postauksessa. Spoilaan kuitenkin jo vähän: se oli aivan järjettömän hyvä!

Teatterin jälkeen edessä oli lapsen mielestä aivan liian pitkä paluumatka Hämeenpuistosta takaisin rautatieasemalle. Pysähdyimme matkalla vielä syömään. 

Olin luvannut tytölle iltaruoaksi pizzaa, ja paikkakin oli jo mielessä: Pizzeria Luca. Pohjois-Euroopan parhaaksi valittu pizzeria, jonka ensimmäinen toimipiste sijaitsee juurikin Tampereella Tammerkosken kupeessa. Tilasimme Margheritan puoliksi, ja se oli juuri sopiva annos meille kahdelle. Aivan törkeän hyvää pizzaa, ja kun pizza on hyvää, ei tomaattikastikkeen ja juuston lisäksi muita täytteitä edes kaipaa.

Junamatkat molempiin suuntiin sujuivat leppoisasti Aku Ankkoja lukien ja pelaten. Päivä oli kuitenkin aika rankka pienelle, sillä olihan se pitkä ja Tampereella tuli jonkin verran kävelyäkin.

Silti hän pohti, että päivä oli varmasti yksi parhaista ikinä: sai pelata, isi luki Akkaria, syötiin sushia ja pizzaa ja juotiin niiden kanssa limsaa, ostettiin uusia vaatteita, päästiin musikaaliin ja otettiin vielä väliajalla iso viipale kakkua. Itse olisin vielä lisännyt listaan, että saatiin olla ihan kahdestaan, sillä sekin on tärkeää silloin tällöin. Ja juuri siitä syystä en halunnut jättää tätä retkeä väliin.

Retki oli siis erittäin onnistunut, ja palasimme tyytyväisinä kotiin. En tiedä, milloin teemme seuraavan teatteriretken Tampereelle, mutta Särkänniemeen palannemme jo tulevana kesänä, kun 120 cm:n pituus tulee täyteen ja pääsemme taas uusiin laitteisiin!

Ladataan...
Isyyspakkaus

Olen onnistunut käymään viimeisen parin kuukauden aikana elokuvissa useamman kerran kuin edellisen vuoden aikana yhteensä. Erityismaininnan ansaitsee myös se, että olen käynyt elokuvissa vuorotellen jokaisen perheenjäsenen kanssa kahdestaan. Myös poikamme pääsi ensimmäistä kertaa katsomaan leffaa isolta kankaalta!

Ryhmä Hau: Superpennut

Poika sai joululahjaksi elokuvaelämyksen: ensimmäistä kertaa elokuviin oikeaan leffateatteriin isin kanssa ja vielä popparit kaupan päälle!

No, Ryhmä Hau -elokuva ei varsinaisesti ole elokuva. Se on enemmänkin ylipitkä jakso (45 min) Ryhmä Hau -sarjaa, mutta tällaiseksi ensielokuvaksi se sopi erittäin hyvin. Lapsi jaksoi katsoa leffan ja kyseli jopa sen loputtua, voisiko sen nähdä uudestaan.

Aikuiselle leffa ei tarjoa mitään, ja juoni on sellaista dadaa, että sitä ei edes kannata mainita.

Sitä ihmettelin, jälleen kerran, miksi ihmeessä Ryhmä Hausta on olemassa kaksi suomennosta ja kahdet ääninäyttelijät. Tässä leffassa tunnusmusiikissa lauletaan "Ryhmä Haun" sijaan "Paw Patrol", ja hahmojen nimiä ei ole suomennettu. Joka kerta, kun hahmoja kutsuttiin väärillä nimillä, esim. Ryder, poika katsoi minuun ja totesi tuohtuneena: "Se on Riku!" Ääninäyttelijät eivät myöskään olleet samalla tasolla kuin Pikku Kakkosessa.

Tähdet: 1/5. Poika viihtyi, isä ei nukahtanut.

Onneli, Anneli ja nukutuskello

Vein tyttäreni joulun jälkeen maalla katsomaan uutta Onnelia ja Annelia paikalliseen elokuvateatteriin. Ihan alkuun minun on myönnettävä, että olen hyvin allerginen kotimaisille lastenelokuville. Erityisen paljon inhoan puisevaa ja kirjakielistä dialogia (varsinkin lasten suissa) ja karikatyyrisiä henkilöhahmoja, jotka ilmeilevät kummallisesti. Onneli ja Anneli oli onneksi sieltä paremmasta päästä.

Onneli ja Anneli (Celina Fallström ja Olga Ritvanen) lähtevät vierailulle hassun keksijämiehen, Vekotiituksen (Ville Myllyrinne), luo. Vekotiitus saa tietää, että kunnan virkamiehet ovat päättäneet vetää moottoritien hänen maatilansa yli, ja Onneli ja Anneli keksivät, miten Vekotiituksen tila saadaan säästettyä tuholta. Apuna he käyttävät Vekotiituksen keksimää nukutuskelloa.

En ole nähnyt Onneli ja Anneli -elokuvia aiemmin, joten en voi vertailla nukutuskelloa niihin. Tarina on hyväntuulisen höpsö ja erittäin satumainen. Onnelin ja Annelin maailmassa värit ovat kirkkaita ja aurinko paistaa. Tapahtumat etenevät rauhalliseen tahtiin, ja loppu on onnellinen. Lapsinäyttelijät ovat suloisia ja rooleissaan melko luontevia.

Mutta nyt kun olen nähnyt useamman lastenkirjaan ja niiden karikatyyrihahmoihin perustuvan elokuvan, olisi kiva nähdä jotain vähän realistisempaa. Kai sellaisiakin elokuvia lapsille tehdään? Pretty please?

Tähdet: 2/5. Lapsi piti elokuvasta kovasti. Itsekään en varsinaisesti kärsinyt, mutta en minä tätä toista kertaa katsoisi.

The Wife

Pääsin elokuviin myös Rouvan kanssa. Kävimme Maximissa katsomassa The Wifen, joka poiki pääosaa esittäneelle Glenn Closelle myös Golden Globe -palkinnon.

Elokuvassa kirjailija ja hänen vaimonsa saavat kuulla miehen voittaneen kirjallisuuden Nobel-palkinnon, ja he lähtevät yhdessä aikuisen poikansa kanssa Tukholmaan palkintoseremoniaan. Jokin vaikuttaa kuitenkin hiertävän kaikkien välejä, ja erityisesti kirjailijan vaimo tuntuu peittelevän jotain salaisuutta.

Elokuva on pienimuotoinen mutta todella vangitseva. Close tekee huikean roolin padottua raivoa sisällään pidättelevänä kirjailijan puolisona. Hän oli kultaisen maapallonsa ansainnut. 

Tähdet: 3/5. 

Ihmisen osa

Toinen leffakokemus Rouvan kanssa tapahtui puolivahingossa, kun emme keksineet muutakaan tekemistä lastenhoitajan hoitaessa lapsia. Olimme nähneet Ihmisen osan trailerin aiemmin, ja se vaikutti kiinnostavalta. 

Hannu-Pekka Björkman esittää Pekkaa, entistä menestyksestä toimitusjohtajaa, jonka firma on mennyt nurin, mutta hän esittää edelleen muille olevansa varoissaan ja lentelevänsä firman asioille sinne tänne. Todellisuudessa hän ruokailee vieraiden ihmisten hautajaisissa ja asuu purettavassa ostarissa sijaitsevassa pikkutoimistossaan.

Kun Pekan vanhemmat (Asko Sarkola ja Leena Uotinen) tulevat yllättäen vierailemaan Helsingissä ja olettavat Pekan maksavan hotelliyöt, Pekka joutuu kiperään tilanteeseen. Kovin iloisia yllätysvierailusta eivät ole myöskään Pekan kaksi siskoa (Riia Kataja ja Armi Toivanen), joista toinen on töihinsä hautautunut yksinhuoltaja ja toinen ei ole ehkä aivan selkeästi kertonut, että hänen "poikaystävänsä", Mika, onkin todellisuudessa tyttöystävä, Bika.

Elokuva on tyyliltään draamakomedia, enemmän kuitenkin draamaan kallellaan. Elokuvassa on paljon hyviä hetkiä, ja näyttelijät, erityisesti Hannu-Pekka Björkman loistavat rooleissaan. Elokuva perustuu Kari Hotakaisen kirjaan, mutta luin, että tarinaa on muokattu ja kevennetty merkittävästi. En ole lukenut kirjaa, mutta nyt se kiinnostaisi. Elokuvan on ohjannut Juha Lehtola.

Tähdet: 3/5. Katsomisen arvoinen.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Postiluukusta kolahti viime viikolla lapselle osoitettu kirjekuori. "Lapsenne täyttää tänä vuonna 7 vuotta, ja hänen oppivelvollisuutensa alkaa..." Apua, kouluun ilmoittautuminen, nyt jo?

On jotenkin haikeaa ajatella, että tytön päiväkotiaika jää ensi kesänä kokonaan taakse. Vastahan hän aloitti päiväkodin, ja nyt jo pohdimme yhdessä, mikä onkaan hänen A1-kielivalintansa ja tutustumme yhdessä ensimmäisen luokan opetussuunnitelmaan: äidinkieli ja kirjallisuus, matematiikka, liikunta, käsityö, ympäristöoppi... ”Mitä on ympäristöoppi?”

Lapsi odottaa koulun alkua jännittyneenä. Jännitystä varmasti helpottaa, että käytännössä kaikki hänen eskarikaverinsa siirtyvät samaan kouluun, ja he tekevät tulevan kevään aikana tutustumiskäyntejä tulevaan kouluunsa. Ilmoittatutumislomakkeessa voi myös esittää toiveen, kenen kanssa haluaisi päästä samalle luokalle. Muutos aiempaan on silti iso, joten kuuluhan sen vähän jännittääkin. 

Koulun alku on jännittävää myös vanhemmille. Miten lapsi sopeutuu kouluun? Miten hän pärjää kouluaineissa? Milloin hän alkaa kulkea koulumatkat yksin?

En osaa edes kuvitella, miten moni asia on muuttunut 34 vuodessa siitä, kun aloitin oman koulutaipaleeni. Digitaaliset välineet ovat tietysti läsnä, ja oppilaat saavat jopa omat sähköpostiosoitteensa heti ensimmäisellä luokalla.

Yksi isoista muutoksista koskee vieraiden kielten oppimista. Itse olen aloittanut englannin opinnot kolmannella luokalla ja seuraavat kielet vasta yläasteella. Nykyisin ala-asteella opetellaan peräti kolmea kieltä. Helsingissä A1-kielen opinnot alkavat heti ensimmäisellä luokalla ja A2-kielen opinnot neljännellä. Toista kotimaista opetellaan kuudennesta eteenpäin.

Kielivalinta oli meille aika helppo. Tyttö itse sanoi haluavansa lukea englantia tai ”pariisia”. Uskomme englannista olevan eniten hyötyä ja iloa jo nyt, joten ilmoitimme tytön A1-englantiin ja sovimme hänen kanssaan, että hän saa valita ranskan A2-kieleksi sitten muutaman vuoden päästä.

Nyt se on tehty. Koulu alkaa elokuun 8. päivä, ja jo toukokuussa lapset saavat tietää tulevat luokkakaverinsa ja opettajansa.

Jotenkin kamalan liikuttavaa tämäkin.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Jos olet katsonut viime aikoina Instagram Storyjani, et ole voinut välttyä tanssivideoilta. Ja koska niin moni on ehtinyt jo kysellä, että mistäs pelistä tässä olikaan kyse, kerrotaan se nyt täälläkin.

Kyseessä on Just Dance Now -peli, joka on muuttanut olohuoneemme tanssistudioksi. Tyttö tutustui peliin kaverinsa luona ja ilahtui ikihyviksi, kun kerroin, että sen saa myös kotiin. Joululomalla hän hioi koreografioita lähes päivittäin ja keräsi pelistä palkinnoksi useita avatar-hahmoja.

Peliä pelataan puhelin oikeassa kädessä, ja toistetaan peilikuvana liikkeitä, jotka näkyvät isolla näytöllä. Peli tunnistaa tanssijan liikkeet puhelimen liikkeistä.

Heijastan itse kuvan Chromecastin kautta telkkuun, mutta peliä voi pelata ilman Chromecastiakin katsomalla kuvaa tietokoneen selaimesta. Pelin saa myös uudemmille Apple TV:ille jolloin peli tunnistaa tanssijan liikkeet oikeassa kädessä pidettävästä kaukosäätimestä.

Eniten pelissä soi Abba, ja on hauskaa, miten pikkumieskin pyytää joka kerta siskoaan soittamaan Honey Honeyn. Toisinaan hänkin innostuu tanssimaan mukana, ilman puhelinta tosin.

Peli on periaatteessa ilmainen: sen lataaminen ei maksa, ja ilmaiseksi saa tanssia kaksi tanssia päivässä. Ostin peliin kuitenkin 3 kk:n VIP-paketin (11 €), jolla saa tanssia rajattomasti. Ja peli on kyllä ollut sen arvoinen.

Ja mikä hauskinta: kun yhdellä pelaajalla on VIP-tilaus, peliin voi liittyä jopa neljäkin pelaajaa omilla puhelimillaan. Olemme useamman kerran tanssineet yhdessä Rouvan ja tytön kanssa niin, että kaikki ovat olleet mukana omilla laitteillaan. Vanhemmille vaan tulee väsy huomattavasti nopeammin kuin tytölle. Hän saattaa jaksaa tanssia pelin ääressä pari - kolme tuntiakin.

Avatar-hahmojen kerääminen kannustaa lasta kokeilemaan myös uusia kappaleita, sillä jokaisen kappaleen läpäisemisestä saa uuden avatarin kokoelmaan. Onneksi, sillä Abbaa on kuultu kieltämättä viime viikkoina jo aivan riittävästi.

Vaikka puhelimen näpläämistä ja pelaamista kauhistellaan ja puhutaan lasten ruutuajan rajoittamisesta, on hyvä pitää mielessä, että mobiililaitteilla voi tehdä muutakin kuin niiden passiivista tuijottamista. Jos tanssipeli saa lapsen harrastamaan liikuntaa otsa hiessä usean tunnin ajan, sanon vain: "Hyvä hyvä!" Pelaa vaan ihan niin pitkään kuin jaksat!

Ladataan...
Isyyspakkaus

Nyt jo yhdennentoista kerran järjestettävä Lux Helsinki tuo jälleen valoa tammikuun pimeyteen.

Sanomatalo. Mikko Kunnari: The End of the Digital New Age

Valofestivaalista on tullut vähitellen yksi suosituimmista tapahtumista kaupungissa, ja eilen, avajaispäivänä, kävijöitä arvioitiin olleen jopa enemmän kuin aiempina vuosina.

Tapahtuma siirtyi tänä vuonna Senaatintorilta ja Esplanadeilta Töölönlahdelle ja Töölöön. Ensimmäiset teokset ovat Kansalaistorin ympäristössä Sanomatalon, Oodin, Musiikkitalon ja Finlandia-talon seinustoilla. Reitti jatkuu Finlandia-talon ympäri Hakasalmen Huvilalle ja sieltä Eduskuntatalon takaa Nervanderinkadulle. Reitin päätepiste ja loppuhuipennus on Kansallismuseon puutarhassa.

Yksi suosikeistamme oli Musiikkitalon seinän valopaneeliin tehty teos Moonlight, jossa oli vaihtuvia kuvia kuusta.

Musiikkitalo. Marco Brianza: Moonlight

Kävijöitä oli silmämääräisesti arvioituna "tosi paljon". Teokset suositellaan kiertämään ennalta määritellyssä järjestyksessä, mikä helpottaa ruuhkaa, sillä kaikki kulkevat samaan suuntaan.

Oodi. Tim Etchells: We Wanted

Tapahtuman suurin canvas oli tällä kertaa Finlandia-talon koko Töölönlahden puoleinen seinä.

Finlandia-talo. Ramboll Valostudio: Lux Arkkitehtuuri

Finlandia-talon etupihan UV-valaistus sai teokset ja osan yleisöstä loistamaan hauskasti pimeässä.

Finlandia-talo. Mimmit peinttaa, Maikki Pekkala & Lari Suominen: Ultraviolet Gallery.

Hakasalmen huvilan piha ja puutarha olivat täynnä erilaisia lyhtyjä, joita olivat tehneet päiväkotilapset, koululaiset ja aikuiset opiskelijat. "Ihana! Näissä juhlissa minä haluaisin olla", kommentoi Rouva.

Hakasalmen huvila. Lyhtypuisto

Olimme Hakasalmen huvilan jälkeen kahden vaiheilla, että kääntyisimmekö jo kohti kotia, mutta päätimme kuitenkin kiertää koko reitin loppuun saakka. Se kannatti. Tyttö sai tulla seisomaan veljensä rattaiden taakse, ja työntelin molempia lapsia rivakasti kohti Töölöä.

Taidehalli. Zach Lieberman: Reflection Studies

Yksi yleisön suurimmista suosikeista sijaitsi Nervanderin puistikossa. Viisitoista valopalloa heilui edestakaisin ja vaihtoi väriä musiikin tahtiin.

Nervanderin puistikko. Ivo Schoofs: Large Pendulum Wave

Kaikkein suurin suosikkimme oli kuitenkin edellisten vuosien tapaan videomappausteos, joka heijastettiin tällä kertaa Kansallismuseon takaseinään. Teos muuttaa seinän eläväksi, ja nyt sillä liihotteli muuttopuuhissa olevia monarkkiperhosia. Aivan yhtä näyttävä tämä teos ei ollut kuin viime vuonna Tuomiokirkon seinään projisoitu video tai kolmen vuoden takainen, Tuomiokirkon kellotapuliin heijastettu, aivan huikea Megamap. Viime vuoden Designmuseon seinään heijastettu teos jäi valitettavasti näkemättä.

Kansallismuseon puutarha. Ghiju Díaz de Léon: Shelter Seekers.

Jos et vielä eilen ehtinyt käydä Luxissa, laitapa se heti ohjelmaasi! Tapahtuma on erittäin kiva ja hyväntuulinen, ja eilisen kaltaisella pikkupakkasella on mukava kävellä ulkona katselemassa valotaidetta.

Lux Helsingin teokset ovat nähtävillä iltaisin välillä 5.–9.1.2019 klo 17­–22 ja keskiviikkoaamuna 9.1.2019 klo 7–9. Tapahtumaan kuuluu myös neljä satelliittiteosta reitin ulkopuolella.

Pages