Ladataan...
Isyyspakkaus

Huippusuosittu Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus -musikaali palasi Kansallisoopperan lavalle peräti 41:llä näytöksellä, ja hankin luonnollisesti liput esitykseen heti, kun ne tulivat myyntiin.

Lienen kertonut aiemminkin, että Oopperan kummitus on vaikuttavinta, mitä olen musikaalilavoilla nähnyt. Ymmärrän toisaalta senkin, että toiset kokevat dialogin puisevaksi ja koko esityksen pitkästyttäväksi, mutta musikaalissa on yksinkertaisesti niin paljon niin loistavia ja kylmät väreet aikaan saavia sävellyksiä, että annan muut puutteet anteeksi. Phantom of the Opera, Think of Me, Past the Point of No Return, Wishing You Were Somehow Here Again... ja tietysti All I Ask of You ja Music of the Night. Viimeksi mainittujen kappaleiden koskettavuutta lisää myös se, että olen esittänyt niitä itsekin.

Jos jollekin musikaalin juoni ei ole tuttu, kerrataan se hyvin lyhyesti. Tarina sijoittuu 1880-luvun pariisilaiseen oopperataloon, jota piinaa "oopperan kummitukseksi" kutsuttu sarja outoja tapahtumia. Kummitus on itse asiassa oopperatalon alla olevissa luolastoissa asuva naamioitu mies, joka ihastuu oopperan nuoreen tanssijattareen, Christineen, jolla on salaisia laulun lahjoja. Hän kouluttaa Christinen oopperalaulajaksi, ja päättää tehdä tästä oopperan suurimman tähden. Christine tapaa yllättäen ensiesityksensä jälkeen nuoruutensa ihastuksen, Raoulin, ja kummitus tulee mustasukkaiseksi. Christinellä on tunteita sekä kummitusta että Raoulia kohtaan, mistä saadaan aikaiseksi kunnon kolmiodraama.

Musikaalissa on paitsi kevyempää musikaalimusiikkia myös kohtauksia kuvitteellisista oopperoista, joten se sopii erityisen hyvin esitettäväksi oopperatalossa.

Näin Kansallisoopperan sovituksen Oopperan kummituksesta jo kolme vuotta sitten, ja pieni skeptisyys vaihtui heti ihastukseksi. (Edellisessä postauksessa hieman enemmän produktiosta.) Englannin kieli toimi yllättävän hyvin, lavasteet olivat upeat ja pääosat loistivat. Ville Rusanen oli myös silloin nimiroolissa, ja tälläkin kertaa halusin ehdottomasti Rusasen esitykseen. Teknisesti parempaa laulajaa saa hakea, ja erityisen ilahduttavaa oli, miten hienosti Rusanen eläytyi Phantomin maaniseen rooliin. Oli ilo havaita, että oopperalaulajakin voi laulaa osuutensa enemmän musikaalimaisesti ja vähemmän oopperatyylillä.

Toista pääosaa, Christineä, esitti tällä kertaa Hanna-Liina Võsa, joka loisti roolissaan vähintään Rusasen kirkkaudella, ja vaativat lauluosuudet helisivät kirkkaasti ja puhtaasti. Kaikki laulut toimivat niin upeasti kuin Kansallisoopperalta voi odottaakin, oopperan orkesterin soinnissa oli enemmän volyymiä kuin teatteriorkestereissa yleensä ja tanssijatkin olivat Kansallisbaletin tanssijoita. Kaikki siis pääosin kohdallaan.

Tällä kertaa kiinnitin kuitenkin huomiota dialogin sujuvuuteen, ja joidenkin sivuosien esittäjien englannin lausuminen ja dialogin rytmitys eivät olleet samalla tasolla pääosien ja esityksen muun tason kanssa. Toinen kritiikkini koskee esiintyjien vuorovaikutusta. Muutamassa numerossa olisin nimittäin toivonut laulajien katsovan enemmän toisiinsa ja vähemmän yleisöön laulaessaan toisilleen.

Hieno esitys silti kaiken kaikkiaan, ja mielestäni Phantomin ottaminen ohjelmistoon on edelleen loistoveto Kansallisoopperalta. Soisin näkeväni oopperan lavalla lisääkin musikaaleja.

 

Kuvat: Stefan Bremer, Kansallisooppera

Ladataan...
Isyyspakkaus

Isänpäivä oli sangen leppoisa, ja se alkoi tukevalla aamiaisella, kuten arvata saattaa.

Croque Madame -leivät ovat meillä jo sellainen klassikko sekä isänpäivänä että äitienpäivillä, että meillä ei oikein muuta osaa edes ajatellakaan. Nyt kyllä heitin ilmaan, että entäpä, jos ensi äitienpäivänä tarjolla olisikin jotain muuta? Tässä on puoli vuotta aikaa miettiä, mitä se voisi olla.

Päiväkodin ansiosta isänpäivää vietetään kahdesti: tälläkin kertaa ensin perjantaiaamuna päiväkodin isänpäiväaamiaisella ja tietysti varsinaisena isänpäivänä.

Myös kortteja ja lahjoja tuli siis tuplasti, vaikka tyttö yrittikin pilke silmäkulmassa juksata, että saan sunnuntaiaamuna vain risuja. 

Isänpäivänä kuulemma kuuluisi saada lahjaksi miesten kirjoittamia sotakirjoja. Onneksi perheemme muut jäsenet eivät ole tällaista hoksanneet ja sain lahjaksi huomattavasti mieluisampia asioita.

Kuten reppuun kiinnitettävän isänpäivätupsun. Siinä on myös heijastinlankaa, mutta se ei aivan taida täyttää kaikkia varsinaisen heijastimen vaatimuksia.

2-v oli puolestaan askarrellut päiväkodissa kimalteisen tuikkulyhdyn.

Ainoa varsinainen toiveeni oli saada pelata lisää Settlers of Catania Rouvan ja tytön kanssa, ja se toive toteutettiin sunnuntaina jopa kahdesti. Hävisin molemmat pelit reippaasti. 

Paras lahja löytyi kuitenkin aamiaispöydästä. Se oli lippu Queen-yhtyeestä kertovan Bohemian Rhapsody -elokuvan näytökseen vielä samana iltana. Lahjaan sisältyi myös leffanaposteltavia: tytön valitsemia karamelleja ja itse paahdettuja manteleita.

Lahjat olivat hyvin mieluisia, ja varsinkin leffalippu erinomaisesti keksitty! Olin nimittäin puhunut, että haluaisin nähdä leffa mutta että "ei siihen varmaan ole oikein aikaa". Nyt oli, kun se oli varta vasten järjestetty!

Eikä siinä kaikki: pääsen vielä amerikkalaiseen parranajoon Frankiesilla.

Siinä siis valmiiksi vinkkejä ensi vuoden isänpäiväksi, jos jostain sattuu löytymään joku toinenkin isä, jota eivät sotakirjat hirveästi kiinnosta. Toimivat varmasti myös jouluna.

Ladataan...
Isyyspakkaus

Vauvakerho on jälleen koolla, tällä kertaa brunssin merkeissä!

"Vauvakerho" on vitsikäs nimi neljän ruokasomettajan poppoolle, jotka sattuivat kaikki saamaan omat vauvansa vain parin kuukauden sisällä keväällä 2016. Oma Rouvani, 52 Weeks of Deliciousness -Anne, Suolaa ja Hunajaa -Jonna ja Vatsasekaisin Kilinkolin -Riikka tapailivat lähes viikoittain ruoan merkeissä äitiysvapaillaan.

Nyt vauvat ovat jo 2,5-vuotiaita, ja Riikka on ehtinyt saada niitä sittemmin lisääkin kaksin kappalein, mutta vauvakerho kokoontuu edelleen aina, kun aikaa sille löytyy. Sovimme joskus aiemmin, että järjestäisimme kvartaalibrunsseja, mutta aivan siihen ei ole pystytty. Nyt kuitenkin päätimme, että on meidän vuoromme järjestää brunssi, ja kutsuimme kaikki kerhon jäsenet perheineen meille viime sunnuntaina.

Oli hätkähdyttävää huomata, että aikuisia ja lapsia on tässä porukassa jo yhteensä 15, joten vaikka pienimmät vielä ryömivätkin lattialla, iso ruokapöytämme alkaa käydä ahtaaksi.

Rouva teki brunssin pääruoaksi shakshukaa, siis tomaattikastikkeessa kypsennettyjä kananmunia, joten jos joltain puuttuu vielä idea isänpäivän aamiaiselle, kirjaapa nopeasti muistiin tämä resepti!

Kuori ja hienonna iso sipuli. Kuumenna pannulla loraus oliiviöljyä ja lisää teelusikallinen jeeraa ja teelusikallinen murskattuja korianterinsiemeniä. Paista hetki sekoitellen ja lisää sitten sipuli. Kuullota se rennoksi ja lisää sitten kourallinen hienonnettuja lehtipersiljan varsia. Paista hetki ja lisää purkillinen säilöttyjä kokonaisia tomaatteja (tai murskaa tai muuta omaa tomaattisuosikkiasi, minä vain satun pitämään tässä vähän isommista sattumista). Huuhtele tomaattipurkki noin desillä vettä ja lisää pannulle. Mausta kastike teelusikallisella sokeria, puolella teelusikallisella suolaa ja parilla kierroksella mustapippuria myllystä. Hauduta kastiketta puolisen tuntia tai miten pitkään nyt ikinä maltat.

Tee kastikkeeseen neljä kuoppaa, riko neljä munaa yksi kerrallaan kahvikuppiin ja liu'uta koloihin. Laita kansi päälle ja hauduta niin, että valkuainen hyytyy, muutama minuutti. Lisää lopuksi pannulle kourallinen persiljan lehtiä hienonnettuna ja murennettua fetaa ja syö hyvän leivän kanssa.

(@satu_koivisto)

Anne toi mukanaan Brunssikirjan (Saara Atula & Jenni Häyrinen) opeilla tehtyjä marinoituja kikherneitä ja hernesalsaa sekä juustoja.

Riikalla ja Apupojalla oli mukanaan tuoretta juurileipää, punajuuri-saksanpähkinätahnaa ja porkkana-valkopaputahnaa. Molemmat tahnat Jonna Vormalan Jäävuoren huippu -salaattikirjasta.

Jonna toi puolestaan jälkiruoan: suloisen makeat rocky road -mokkapalat, joiden ohje on täällä.

Vierailijat ihastelivat myös tytön itse tekemiä chili-maustekurkkuja, jotka on tehty jopa itse kasvatetuista kurkuista! Itse ihailen myös tytön uutta kampausta, jonka leikkasin itse pari päivää aiemmin.

Kovin oli hauskaa ja hyvää, ja jälleen kyselimme toisiltamme, miksei tätä tehdä useammin.

Anne, seuraavan kerran teillä? Laitetaanko kalenteriin?

Ladataan...
Isyyspakkaus

Olen varmaan jo useamman kerran kertonut odottavani kovasti sitä, että pääsen pelaamaan lasten kanssa lautapelejä. Siis sellaisia oikeita lautapelejä, joista aikuisetkin pitävät.

Pelasimme jo kesällä Carcassonnea, ja pian sen jälkeen ymmärsin: Lapsihan on varmasti jo aivan valmis kokeilemaan Settlers of Catania, joka on ollut oma lempipelini jo opiskeluajoista lähtien.

Oli itse asiassa hätkähdyttävää kertoa tytölle, että hänen kummitätinsä ja -setänsä opettivat pelin meille noin kaksikymmentä vuotta sitten. Sittemmin hankin pelin ja kaikki sen silloiset lisäosat myös itselleni. Pelistä on tehty myös suomenkielinen painos, Catanin uudisasukkaat tai pelkkä Catan riippuen versiosta.

Peruspeli oli melko helposti opetettavissa lapselle. Pelissä rakennetaan siirtokuntia, kerätään resursseja (puuta, kiveä, viljaa, lampaita ja malmia) omilta tiluksilta, käydään kauppaa toisten pelaajien kanssa, laajennetaan omaa reviiriä rakentamalla teitä ja niiden päihin lisää siirtokuntia ja perustetaan siirtokuntien tilalle kaupunkeja.

Vaikka tiesinkin 6-v:ni hyvin skarpiksi tapaukseksi, hämmästyin itsekin, miten hän kävi jo ensimmäisessä pelissä kauppaa korteilla kuin vanha tekijä ja ymmärsi heti ensimmäisellä selityksellä, mitä resursseja teiden, siirtokuntien ja kaupunkien rakentaminen vaatii. Peli on kuitenkin periaatteessa tarkoitettu yli 12-vuotiaille (!).

Ainoa helpotus, jonka teimme peliin oli niin sanottujen kehityskorttien ostaminen. Ne ymmärtääkseen pitäisi osata lukea, ja oma versioni pelistä on vieläpä englanninkielinen. Ensimmäisen pelin pelasimme siis ilman kehityskortteja, ja toisen pelin niin, että otimme kehityskorteista mukaan vain sotilaat, jotta saimme häädettyä rosvon välillä pois alueelta, johon se oli jäänyt liian pitkäksi aikaa. 

Pohdin kyllä, että voisimme ottaa vähitellen mukaan lisää eri kehityskortteja, jolloin on helppo selittää kortti kerrallaan, mitä niillä tehdään. Seuraavaan peliin voisin esimerkiksi ottaa mukaan kortin, jolla voi rakentaa kaksi tietä ilmaiseksi.

Oi, miten iloinen olenkaan! Mainitsinko jo, miten paljon olen odottanut, että lapset tulevat lautapeli-ikään?   

Ladataan...
Isyyspakkaus

Kaupallinen yhteistyö: Ifolor

Otamme tänä päivänä enemmän valokuvia kuin koskaan aiemmin. Ensin digikameroiden yleistyminen ja sittemmin kännykkäkameroiden merkittävä tekninen kehitys ovat madaltaneet kynnystä räiskiä kuvia huomattavasti enemmän ja arkisemmista asioista kuin silloin, kun kuvat tallennettiin filmirullalle ja kehitettiin negatiiveista paperikuviksi.

Oletko kuitenkaan koskaan ajatellut, että on täysin mahdollista, että ajastamme säilyy jälkipolville vähemmän kuvia kuin koskaan aiemmin?

Siinä missä paperikuvat säilyvät oikeissa olosuhteissa - ja kaukana tulesta ja vedestä - oletettavasti vuosisatoja, digikuvat voivat kadota teknologian pettäessä ja varmuuskopioiden puuttuessa jäljettömiin silmänräpäyksessä. Aivan toinen kysymyksensä on, ovatko sadan vuoden päästä käytettävät tallennusratkaisut ja tiedostomuodot yhteensopivia nykyisten kuvaformaattien kanssa.

Ei varmasti jokaista selfietä ja annoskuvaa kaipaa kukaan, mutta kyllä monet valokuvista ovat korvaamattomia. Sellaisia ovat ainakin lapsuuskuvat.

Otin jo kuusi vuotta sitten tavaksi tehdä jouluksi vuosikirjan vuoden parhaista kuvista. Ensimmäiset neljä kirjaa kertoivat, mitä kaikkea tyttö on ehtinyt tehdä ja oppia vuoden aikana, ja kahdessa seuraavassa päähenkilöitä onkin ollut kaksi.

Nyt edessä on jo seitsemännen vuosikirjan tekeminen, ja aloitan sen käymällä käytännössä kaikki vuoden aikana ottamani kuvat läpi.

Valokuvakirja on jo odotettu lahja isovanhemmille, sillä paperisia kuvia ei muuten tule nykyisin teetettyä. Kirjassa isovanhemmat saavat kerralla kaikki vuoden parhaat kuvat yksissä kansissa, ja tiedän, miten kirjaa tutkitaan tarkasti ja ihastellaan pitkään.

Vähintään yhtä tärkeää on se, miten hauskaa lapsista on katsella kuvakirjoja. Valokuvakirja kun ei ole mikään kertakäyttötuote, vaan vanhojen valokuvien pariin palataan aina uudestaan, ja joka kerta heistä on yhtä hauskaa katsella vanhoja kuvia.

Miten liikuttavaa onkaan, kun 6-v esittelee kuvia 2-v:lle, kertoo paikoista ja ihastelee, miten söpöjä he molemmat ovat olleetkaan vielä pienempinä.

Kuvien lisäksi tärkeitä ovat kuvatekstit, ja niiden kautta on hauska muistella yhdessä koettuja asioita.

”Voi mä muistan, tuossa oli hirveän kylmä!”

”Isi, minäkin haluan Muumimaailmaan!”

Kuvakirjat ovat Ifolorin A4-kokoisia Deluxe-kirjoja, ja olen tehnyt ne 72 sivun kokoisiksi. Kuvamuistoja mahtuu jokaiseen kirjaan siis noin parisataa kappaletta.

Tilaan kirjoja samalla peräti kuusi kappaletta: yksi kotiin, kolme isovanhemmille ja isoisovanhemmille ja tietysti kaksi lapsille. Laitan ne muoveissaan jemmaan ja annan heille sitten joskus, kun sen aika on.

Ehkäpä joskus viidentoista-kahdenkymmenen vuoden päästä molempia odottaa jouluna suuri ja kova paketti, joka ei sisällä sen vähempää kuin molempien kaikki tärkeimmät lapsuusmuistot. Yhteiset retket, kesälomat, pulkkamäet ja parhaat kaverit. 

Kovin paljon arvokkaampaa joululahjaa on vaikea keksiä.

ifolor.fi/

Pages