Milloin ”en halua harrastaa” todella tarkoittaa sitä?
Jäin vielä pohtimaan lasten harrastusasiaa.
Laitoimme siis tytön tanssitunneille tuossa alkusyksystä. Tyttö tuntui keväällä olevan kovin innostunut heiluttelemaan itseään musiikin tahtiin, joten kävimme pari kertaa kokeilemassa taaperotanssia. Ja se sujuikin sitten niin kivasti, että syksyllä hän alkoi käydä tanssitunneilla säännöllisesti.
Sitten tapahtui jotain outoa, ja hän alkoi yhtäkkiä sanoa, ettei haluakaan tanssitunnille. Sittemmin tilanne on jo palautunut entiselleen, ja nyt hänellä näyttää olevan siellä jälleen kivaa. Viimeksi hän tosin sanoi, ettei halua mennä jonoon muiden lasten kanssa, mutta sitten, kun Rouva lykkäsi hänet tanssisalin ovesta sisään jonottamatta, hän juoksi iloisesti muiden joukkoon. Outoa.
No mutta nyt jäin sitten miettimään, onko oikein laittaa lapsi vastoin tahtoaan tekemään jotain, jota hän ei halua tehdä. Miten pitkälle voi ajatella, että kyllä hän siitä kuitenkin lopulta tykkää?
Jos mietin itseäni, en minäkään olisi halunnut ottaa pianotunteja kouluikäisenä, mutta vanhempani halusivat minun ottavan. Yläasteiässä klassinen piano vaihtui sitten rock-jazz-pianoon ja trumpettiin ja sittemmin keskityin pelkästään laulamiseen. Vaikka siis kävinkin vuosia soittotunneilla periaatteessa vastoin tahtoani ja näennäisesti turhaan, olenko jälkeen päin pahoillani siitä, että minut laitettiin tunneille? En tietenkään. Kärsinkö soittotunneista? No en. Oliko tunneista hyötyä? Aivan varmasti.
Mistäs ihmeestä voin siis päätellä, milloin ”en halua tanssitunnille” tarkoittaa todella sitä, että lasta ei pitäisi viedä sinne?
Aihetta sivuttiin Hesarissa viikko sitten (Lapsi hyötyy harrastuksista – useatkaan treenit viikossa eivät ole pienelle koululaiselle liikaa – Hs.fi 10.11.2014). Juttu koskee varsinaisesti vanhempia lapsia, mutta siinä asiantuntija huomauttaa seuraavaa:
”Lapsen haluttomuus lähteä harjoituksiin ei välttämättä ole merkki siitä, ettei hän haluaisi harrastaa. Moni lapsi sanoo kotona, ettei halua lähteä, mutta innostuu päästyään paikalle. (…) Se, ettei lapsi haluaisi harrastaa, näkyy usein siten, että lapsi on harrastuksessa passiivinen tai että ennen harrastusta lapsi valittaa pää- tai vatsakipua.”
Eli tärkeintä on se, että harrastuksessa on kivaa, vaikka sinne lähteminen olisi vaikeaa.
Nyt onneksi tyttö odottaa taas kovasti seuraavaa tanssituntia ja puhuu siitä päiväkodissakin. Eilenkin kuulin hoitajalta, miten hän oli selittänyt, että: ”Äiti ja isi ei osaa tanssia, niin ne jää tanssitunnilla oven ulkopuolelle odottamaan.”
No mutta ihan tulevaisuutta ja vastaavia tilanteita ajatellen:
Miten te muut olette suhtautuneet tilapäisiin tai pidempiaikaisiin ”en halua mennä soittotunnille/tanssitunnille/harjoituksiin/jne.”-valituksiin? Ja onko lapsi lopulta innostunut jostain harrastuksesta, joka on alussa tuntunut hankalalta?
Entäpä ne päinvastaiset esimerkit? Kärsiikö joku edelleen siitä, että on joutunut käymään pakon edestä kuorossa/luistelemassa/soittamassa/tms.?
Ja sanottakoon vielä kerran selvyyden vuoksi: minun mielestäni kaksivuotiaan ei edelleenkään tarvitse harrastaa yhtään mitään eikä tanssin jatkaminen olisi ollut mitenkään välttämätöntä, jos tyttö olisi todella kieltäytynyt menemästä tunnille useamman kerran. Ehtii sitä myöhemminkin.