Eiiii, sanoinko sen tosiaan ääneen?

Perjantai, ei ihan kaikkein parhaimman viikon sellainen.

Viikko huipentui siihen, kun hain lapsen päiväkodista aikomuksenani viedä hänet tanssitunnille. Hän on pitänyt siitä kovasti, ja sitä on aiemmin odotettu ja siitä puhuttu pitkin viikkoa. Ja onhan se ollut meille vanhemmillekin kiva juttu, varsinkin kun pieni on näyttänyt nauttivan siitä niin kovasti.

Pari viikkoa sitten, kun olimme Rouvan kanssa Tallinnassa, tyttö kävi tanssitunnilla papan kanssa. Ja jotain outoa tapahtui. Viime viikolla, kun Rouva haki tytön perjantaina päiväkodista, hän sanoikin, ettei halua tanssimaan. Rouva sai kuitenkin silloin puhuttua tytön tunnille, ja lopulta hänellä oli kuitenkin ollut yhtä hauskaa kuin aiemminkin.

Tänään sama toistui. ”Ei halua tanssitunnille.”

Häh, eikös siellä ole kivaa? ”Ei ole. Mennään kotiin.”

Hetkisen myöhemmin sovimme, että käydään tunnilla katsomassa ja mennään sitten kotiin äidin luokse. ”Joo. Käydään katsomassa.”

Ei käyty. Kun tanssivaatteet oli puettu päälle, tyttö päätti, ettei aio käydä edes katsomassa. Hän roikkui kaulassani ja toisteli asiaa kyyneleet silmissä, ja vaikka yritin kysellä, mikä oli vikana, en saanut sitä selville. Ehkä väsymys, ehkä tunnin sisältö, ehkä opettaja, ehkä se, että viimeksi oli sijaisopettaja ja nyt ei, ehkä se, että äiti ei vienyt, ehkä se, että joku puri häntä aiemmin päivällä päiväkodissa. Hän ei mennyt sisään vaikka kerroin, miten kovasti haluaisin nähdä hänet tanssimassa tai että voisin tulla ovelle katsomaan tai että hän voisi ihan vaikka vain käydä salissa.

Soitimme jopa äidille, joka yritti sanoa puhelimessa, että menepä nyt sinne tunnille. Ei toiminut.

Kun tunnista oli ehtinyt kulua jo kolmasosa, luovutin, ja sanoin, että lähdetään nyt sitten kotiin. Tyttö hihkui ja hyppi riemusta. ”Jee! Mennään kotiin!” Näytin vieressä hapanta naamaa ja kaivelin tytön vaatteita kassista mutisten, että ei tänne varmaan kannata sitten enää tulla. Tyttö katseli, että nyt isi on vähän kiukkuinen ja kysyi sen, mitä yleensäkin vastaavassa tilanteessa: ”Onko kivaa?”

Ja sitten se pääsi suusta: ”On, ihan helvetin kivaa.”

Eiiiii. Sanoinko sen tosiaan ääneen? Joku toisista vanhemmista nosti kulmiaan, toinen hymyili ymmärtäväisesti. Minä livahdin lapsen kanssa liukkaasti pukemaan ulkovaatteet ja pois paikalta.

Uh. No nyt on sitten täysi mysteeri, miksi tanssitunnilla ei enää olekaan yhtään kivaa vaan ”tylsää” ja ”vaikeaa”. Toisaalta, kun häneltä kysyttiin myöhemmin, viekö äiti hänet sinne seuraavalla kerralla, hän vastasi myöntävästi ja kyseli jo illemmalla: ”Mennäänkö huomenna tanssitunnille?” No ei mennä.

Oi joi. Isi on nyt vähän väsynyt.

Katsellaan ensi viikolla. Jos sama toistuu, niin antaa olla. Ehtiihän sitä tanssia harrastaa vielä myöhemminkin.

Kommentit (20)
  1. Eipä niitä isompiakaan lapsia harrastuksiin meno aina nappaa. Kotona on just legoleikki kesken tai akkarin lukeminen tai joku muu. Sitten kun lapsen saa lähtemään puoliksi väkisin, niin kotiin tulee aina tyyppi ihan innosta piukeana, miten kivaa oli ja ihan paras harrastus ja koska on seuraava kerta. Ja taas seuraavalla kerralla voi olla vastassa sama muutosvastarinta: just nyt en halua harrastaa mitään…

    1. Huoh… Niin sitä on varmaan itsekin käyttäytynyt joskus lapsena, mutta silti tämä temppuilu tulee yllätyksenä. Yleensä, jos hän ei halua tehdä jotain, saan kaivettua kyselemällä esiin sen perimmäisen syyn, mutta nyt en ole varma, mikä oli vikana. Joka tapauksessa äiti vie ensi kerralla. 

      1. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei minua ainakaan aikuisenakaan usein paljon nappaa riipaista itseäni sohvalta lenkille, vaikka tiedän, että siellä on kivaa ja jälkeenpäin on ihana olo 😀 Mutta pikkulapsi toki harvemmin laiskuuttaan vastustelee, toivottavasti nämä kerrat jäi sattumiksi ja tanssin ilo löytyy uudestaan! Voittehan vaikka kokeilla pitää ”tanssitunti” kotona ja samalla fiilistellä, että yhtä kivaa on sitten varsinaisellakin tanssitunnilla, jos sitä kautta tytöllä olisi päällimmäisenä mielessä ilo tanssimisesta eikä se mikä ikinä nyt onkaan saanut vastustamaan tanssitunnille menoa.

        Sivuhuomiona: olen lukenut blogiasi jo pitkän aikaa vaikka harvemmin kommentoinkaan. Blogi on todella hyvä ja on ilo lukea tasokasta tekstiä (noin kielen tasolla, sekä sisällöltään). Samoin teidän tyttö vaikuttaa vallan mahdottoman valloittavalta tyypiltä, minuun vetoaa usein tuollaiset vähän ehkä temperamenttisemmat tapaukset 🙂

  2. Meillä tyttö hoki yhdessä välissä joka asiaan: ” no, voi jeeeeSUS!”. Ja täysin samalla äänenpainolla kuin allekirjoittanut. Mistä lie oppinut…

    1. Meillä taas osataan täysin oikeassa tilanteessa kutsua sitä vastavoimaa ja vielä maustaa sadattelu v-sanoin. Vanhemmuuden huippuhetkiä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *