Mitä minulle kuuluu?

Pojan viimeisen kotiviikon alussa pää on yhtä aikaa täynnä erilaisia siellä risteileviä ajatuksia ja silti jotenkin tyhjä.

Olen huomannut, että odotan aika lailla töihin paluuta, ja vaikka kotona on ollut kiva olla, kaipaan jo takaisin aikuisten ja omien työhommieni pariin. Olen siis jo alkanut aika tehokkaasti siirtää ajatuksiani työhommiin.

Olen myös varma, että poika viihtyy päiväkodissa erinomaisesti, ja päiväkodin aikuiset keksivät hänelle mielekkäämpää puuhaa kuin mihin olen itse pystynyt. Yllä olevassa kuvassa hän on esimerkiksi juuri ripotellut lähes kaikki pöydällä kulhossa olleet seesaminsiemenet keittiön lattialle. ”Tippu”, hän sanoi.

* * *

Ensi viikolla alkaa päiväkotiharjoittelu, ja kolmen viikon päästä palaan itse töihin. On muuten hassua, että olen puoli vuotta puhunut, että palaan töihin 2. huhtikuuta, mutta nyt huomasin, että se onkin 2. pääsiäispäivä, joten ensimmäisen työpäiväni hoitovapaan jälkeen olen näemmä palkallisella vapaalla, mistä herää myös sellainen ajatus, että olisinkohan voinut palata töihin jo edellisen viikon perjantaina, joka olisi ollut pitkäperjantai ja myös palkallinen vapaa. Hah!

* * *

Tämän erikoisen viikon kunniaksi ajattelin antaa tytöllekin mahdollisuuden lomailla hieman päiväkodista, ja olemme nyt kaikki päivät kolmestaan kotona. Perjantaina tosin lähdemme koko perheen voimin pitkästä aikaa Tallinnaan.

Itselläni on ollut hirveä matkakuume. En ole käynyt missään aikoihin eikä mitään matkaa ole myöskään tiedossa. Olemme kyllä puhuneet, että menisimme ensi syksynä New Yorkiin, mutta eihän minulla mitään lomia ole. Ajattelin siis vetää pisteet kotiin ja aika lailla ensi töikseni töihin paluun jälkeen alkaa neuvotella uuden esimieheni kanssa palkattomasta vapaasta ensi syksylle.

Mutta tämä Tallinnan-retki nyt hieman lievittää tätä tarvetta käydä jossain Suomen ulkopuolella ja myös palauttaa mieliin, millaista onkaan matkustaa kahden lapsen kanssa. Että pitääkö se New Yorkin -matkahaave kuitenkin haudata saman tien.

Toinen samanlainen testi on muuten sitten edessä myös pääsiäisenä. Emme ole ajaneet lasten kanssa autolla pidempää matkaa sitten viime vuoden pääsiäisen, mutta nyt otin auton vuokralle, ja lähdemme katsomaan anoppia. Viime kerralla poika kirkui reilun kolmen tunnin ajomatkasta kaksi kolmasosaa, ja Rouvakin joutui pakkautumaan lopulta auton takapenkille kahden turvaistuimen väliin. Ei se siis ainakaan paljon huonommin voi mennä.

* * *

Tuossa viime viikon alkupuolella tuumailin ihan muita juttuja, ja yhtäkkiä muistin, että voihan vietävä: poikamme on ainoa, jolla on voimassa oleva passi. Muiden passit vanhenivat tammikuussa, ja ajattelin silloin, että haetaan passeja sitten, kun tulee tarve. Ei sitten tullut Tallinnan-matkaa varatessa mieleen, että ajokortti ei ole käypä matkustusasiakirja Tallinnaankaan mennessä.

No, onneksi muistin asian viime viikolla enkä vaikkapa huomenna tai vasta perjantaiaamuna. Tein saman tien passihakemuksen pikana, ja passi tuli lopulta lähimmälle R-kioskille vain parissa päivässä.

Muuten homma olisi toiminut hienosti sähköisesti, mutta lapsi oli käytävä tunnistuttamassa poliisilaitoksella. Ehdin jo hetkisen kiroilla sitä, että poliisi varoitti pitkistä jonotusajoista ja kehotti varaamaan ajan etukäteen. Helsingin poliisilaitokselle olisi saanut tunnistusajan kuitenkin vasta kahden viikon päähän, joten varasin ajan Espoon poliisilaitokselle. Matka sinne kestää kotoamme julkisilla lähes tunnin suuntaansa.

Kun manasin tätä Instagramin stoorissani, moni kehotti vaan menemään Pasilaan, sillä jonot eivät kuulemma oikeasti ole niin pitkät kuin pelotellaan. Teimmekin sen keskiviikkona, ja kyllä kannatti. Pasilan poliisilaitoksella ei ollut lainkaan jonoa, ja käytännössä kävelimme suoraan tiskille.

Lapselle oli kyllä luvattu, että hän saa katsoa odotusaikana iPadilta Netflixiä, ja hän oli pahoillaan siitä, että tämä tilaisuus meni sivu suun. Lupasin, että ohjelmaa saa katsoa sitten myöhemmin iltapäivällä, kun pikkuveli nukkuu.

Tästä säästyneellä ajalla menimme Kyläsaaren Kierrätyskeskukseen katselemaan pojalle kuvakirjoja, ja löysimme samalta retkeltä myös muutamia leluja ja tytölle takin ja hienot Gore-tex-saappaat.

* * *

Lauluyhtyehommat saivat uutta virtaa, kun saimme sovittua kaksi keikkaa heti kesäkuun alkuun. Se tuntuu kaukaiselta, mutta ei kesäkuuhun ole kuin reilut kaksi kuukautta aikaa!

Lauluyhtyekappaleiden sovittaminen ja hiominen myös vie hieman enemmän aikaa kuin cover-bändin kanssa, joten treeniaikaa ei ole yhtään liikaa. Uutta ohjelmistoa on saatava kasaan, sillä joululaulut eivät toimi hirveän hyvin siihen aikaan vuodesta. 

* * *

Mökin remontti alkoi kaksi viikkoa sitten purkutöillä, mutta ei ole siitä vielä edennyt. Olen päässyt eroon ylimääräisistä kalusteista ja jäljelle jääneet tavarat on pakattu laatikoihin. Eilen Rouva yllätti kysymällä, että olenkos nähnyt mökillä kukansiemeniä, kun niitä kuulemma tarvittaisiin. Juu, pakkasin ne johonkin niistä laatikoista, mutta en tiedä mihin.

* * *

Nelikymppisyys tuntuu tällä hetkellä lähinnä kolotuksena polvessa. Aiemminkin reistaillut polveni kipeytyy helposti, ja nyt sain sen todella kipeäksi käymällä hetken mielijohteesta aikuisten hiphop-tanssitunnilla kaksi viikkoa sitten. On aika selvää, että toiselle tunnille ei ole asiaa, ja nyt odotan töihin paluuta myös siksi, että pääsen taas työterveyden piiriin, ja voin mennä jälleen valittamaan polveani lääkärille.

Tällaisin hajatelmin kohti uutta viikkoa. Lisää tajunnanvirtaa ja arkisia sattumuksia, joista en useinkaan kirjoita blogiini näet Instagram-tililtäni Instagram-stooreista.