Lähes viisi vuotta siinä kesti, että sain selville, miten Richard Wagnerin Ring-tetralogiassa käy. Kansallisoopperan uusi tuotanto tästä neljän oopperan teosjärkäleestä sai ensi-iltansa syksyllä 2019 oopperasarjan kepeimmällä osa, Reininkullalla. Korona keskeytti sarjan pariksi vuodeksi, mutta seuraavat osat, Valkyyria ja Siegfried nähtiinkin sitten vain reilun puolen vuoden välein syksyllä 2022 ja keväällä 2023. Nyt oli Jumalten tuhon vuoro. Oopperat on ohjannut Anna Kelo, ja musiikin johdosta vastaa Hannu Lintu.

Sankarillinen Siegfried (Daniel Brenna) ja Wotan ylijumalan tytär Brünnhilde (Juhanna Rusanen), joka on myös Siegfriedin täti sekä isän että äidin puolelta, ovat saaneet toisensa ja elelevät onnellisina vuorella tulisen renkaan ympäröiminä. Siegfriedin on kuitenkin lähdettävä seikkailemaan. Hän antaa kallisarvoisen mahtisormuksensa Brünnhildelle ja lähtee matkaan pitkin Reinin vartta.

Matkalla Siegfried päätyy kääpiö Alberichin pojan Hagenin (Rúni Brattaberg) linnaan. Alberich oli se, joka takoi sarjan ensimmäisessä osassa reinintyttäriltä varastetusta kullasta maailmaa hallitsevan mahtisormuksen, mutta se päätyi Wotanin haltuun ja häneltä Fafner-jättiläiselle. Kolmannessa oopperassa Siegfried tappoi lohikäärmeeksi muuttuneen Fafnerin ja sai sormuksen itselleen.

Nyt Hagen himoitsee isänsä takomaa sormusta itselleen ja punoo Siegfriedille juonen. Hän juottaa Siegfriedille lemmenjuomaa, joka saa Siegfriedin rakastumaan Hagenin siskopuoleen, Gutruneen (Reetta Haavisto). Siegfriedille annetaan tehtäväksi ryöstää Brünnhilde Gutrunen veljen, Guntherin (Tuomas Pursio), puolisoksi. Siegfried naamioituu taikakypärän avulla Guntheriksi ja palaa liekkien läpi vuorelle, jonne Gunther ei olisi itse päässyt.

Ryöstöretki onnistuu ja Siegfried sekä vie Brünnhilden että saa riistettyä arvokkaan sormuksensa takaisin itselleen. Sormus kuitenkin kavaltaa myöhemmin Siegfriedin, ja Brünnhilde ymmärtää, että vuorella ei ollutkaan Gunther vaan itse Siegfried. Hagen jatkaa juonitteluaan ja saa Brünnhilden ja Guntherin mukaan aikeeseen tappaa Siegfried.

Siegfriedin muisti palautuu ja hän muistaa rakastavansa Brünnhildeä, mutta Hagen syyttää Siegfriediä petturiksi ja iskee hänet kuoliaaksi. Siegfriedin ruumis poltetaan roviolla, ja sureva Brünnhilde seuraa Siegfriediä liekkeihin. Tuli leviää myös Valhallaan ja linna jumalineen palaa poroksi.

Entäpä sormus? Se palautuu takaisin sinne minne kuuluukin: reinintyttärille, joilta sen kulta oli alun perin ryövätty.

Neljän oopperan sarja on vaativa sekä katsojalle että tekijöille, sillä ensimmäinen osa esitettiin ilman väliaikaa, ja kolme seuraavaa ovat puolestaan niin pitkiä, että näytökset alkoivat viideltä ja niissä oli peräti kaksi väliaikaa. Jumalten tuho oli siis väliaikoineen 5,5 tunnin ohjelmanumero.

Mutta se on sanottava, että aika kului yllättävän joutuisasti! Varsinkin Siegfriedissä oli niin paljon tapahtumia ja dialogia, että esitys ei tuntunut lainkaan pitkältä, ja Wagnerin musiikki on niin hienoa, että tämän kokonaisuuden myötä minusta tuli todellinen Wagner-fani.

On hauskaa bongata musiikista hahmoihin viittaavia musiikillisia johtoaiheita, eli lyhyitä melodioita, joita varioidaan aina, kun tarina viittaa johonkin hahmoon tai asiaan. Olisi kiinnostavaa tutustua tarkemmin, mitä eri henkilöiden johtoaiheet ovat ja oikeastaan nähdä ja kuulla koko teos uudelleen tästä kulmasta.

Ooppera on toteutukseltaan upea ja laulajat priimaa. Varsinkin Brünnhilden vaativan roolin tehnyt Johanna Rusanen on häikäisevä, ja oopperan kuoroa on aina yhtä hieno kuulla.

Mikki Kuntun mahtipontinen lavastus ja hieno valaistus ovat kaunista katsottavaa. Useat kohtaukset ovat valoineen ja videonäyttöineen suorastaan maagista katsottavaa.

Epäilin Siegfried-oopperan kohdalla, että tämän oopperan puvustus veisi jonnekin tulevaisuuteen, sillä sarjan ensimmäisessä osassa oltiin antiikissa, toisessa maailmansotien ajoissa ja kolmannessa ehkä nykyajassa. Erika Turusen puvustus Jumalten tuhossa oli aika ajatonta, mutta Hagenin hovin hopeiset vaatteet toivat hivenen futuristisen tunnelman.

Kokonaisuus oli todella onnistunut, niin myös sarjan yksittäiset osat. Toivottavasti Ring pääsee tulevina kausina myös uusintakierrokselle. Kysyntää ainakin olisi, sillä jokainen osa myytiin loppuun hyvin pian. Oopperan voi kuitenkin katsoa tallenteena YLE Areenasta ja Oopperan sivuilta 25.5.2024 jälkeen. (Tätä kirjoittaessa suora lähetys on juuri menossa.)

Olen hyvin iloinen, että uskaltauduin tarttumaan tähän teokseen. Ihan ensioopperaksi en ehkä uskalla näin pitkää sarjaa ja pitkiä yksittäisiä oopperoita suositella, mutta jokaisen oopperaharrastajan kuuluu kyllä nähdä tämä joskus.

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kuvat: Stefan Bremer

Pjotr Tšaikovskin Jevgeni Onegin oli se ooppera, josta aloitin oopperabloggaamiseni seitsemän vuotta sitten. En tuntenut oopperaa taidemuotona, en tiennyt siitä juuri mitään ja olin nähnyt aiemmin lähinnä Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun.

Kiinnostuin kuitenkin ottamaan selvää tästä musiikkiteatterin klassisesta muodosta ja kävin katsomassa kaikessa hiljaisuudessa Richard Wagnerin Lentävän Hollantilaisen ja Mozartin Figaron häät Kansallisoopperassa. Kun niiden jälkeen näin Jevgeni Oneginin, uskaltauduin jo astumaan ulos oopperakaapistani ja kertoa uudesta kiinnostuksen kohteestani myös blogissa.

Siitä se ajatus sitten lähti

Kansallisooppera on sen jälkeen ollut säännöllinen vierailukohteeni, ja olen nähnyt tähän mennessä parikymmentä oopperaa. En missään tapauksessa pidä itseäni oopperan suurena asiantuntijana, mutta osaan jo kertoa, millaisista oopperoista pidän. Ooppera-arvioni ovat puolestaan olleet enemmänkin raportointia aloittelijan tekemästä tutkimusmatkasta uudelle alueelle kuin syvää analyysia kulloisenkin teoksen tulkinnasta ja siitä, miten tuotanto vertautuu kymmeneen muuhun eri versioon samasta oopperasta.

Aloittelijalle on helpompi, jos teoksen tulkinta on lähellä sitä jotain alkuperäistä versiota ja näyttämökuva vastaa myös librettoa. Muistelen vastapään ääriesimerkkinä juurikin edellä mainittua Lentävää Hollantilaista, jonka libretto liikkuu merellä, mutta näyttämöllä puikkelehdittiin taidegalleriassa.Wagnerin musiikki oli siinäkin teoksessa vaikuttavaa ja olisin pitänyt siitä varmasti kovasti toisessa sovituksessa, mutta jälkeenpäin mietin vain, että olisi ollut kiva nähdä, mitä tarinassa oikeasti tapahtuu.

Minusta on kiva mennä esitykseen kuin esitykseen niin, että teokseen ei tarvitse tutustua hirveästi etukäteen. Oletan, että tarina ja hahmot esitellään teoksen alussa niin, että katsoja pysyy kärryillä siitä, kuka on kuka ja miksi he tekevät sitä, mitä tekevät. Täysin päinvastainen ääriesimerkki on niin ikään Wagneria, jonka Parsifal-ooppera oli monin tavoin niin käsittämätön, että tarina ei auennut edes juonikuvausta lukemalla.

Toisaalta Wagnerin Ring-tetralogia on ollut mukaansatempaava ja musiikillisesti kiinnostava, ja odotan jo kovasti sen neljättä osaa, Jumalten tuho. Wagnerin musiikissa hienoa on jokaiselle hahmolle omistettu melodinen teema, johon viitataan ja jota varioidaan useasti, kun kyseinen hahmo esiintyy lavalla.

Mitä traagisempi, sen parempi

Pidän oopperoista, joissa on paljon tekstiä ja tarina etenee vauhdikkaasti. Vanhemmissa oopperoissa on tapana toistella samoja fraaseja moneen kertaan, sillä entisaikaan yleisöllä oli tapana mennä oopperaan seurustelemaan, joten  pääviestit piti varmuuden vuoksi kerrata useammin. Olen myös enemmän traagisten kuin koomisten oopperoiden ystävä, vaikka kyllä Mozartin Don Giovanni olikin kivaa katsottavaa.

Muuten vaikuttavimpia oopperoita ovat olleet ne, joissa sopraano (tai mezzosopraano) kokee dramaattisen kuoleman (esim. Giacomo Puccinin Tosca ja Madama Butterfly, Giuseppe Verdin La Traviata, George Bizet’n Carmen, Francis Poulencin Karmeliittasisaret) tai joissa on muuten vain traagninen tarina ja onneton loppu (kuten Dmitri Šostakovitšin Mtsenskin Kihlakunnan Lady Macbeth).

On myös aina hienoa kuulla jokin klassisen musiikin kanavilta tuttu hittikappale oikeassa kontekstissaan, kuten Puccinin Turandot-oopperaan sävelletty Nessun dorma. Joitain oopperoita toivoisin näkeväni jatkossa ihan vain tällaista kappaleiden vuoksi. Mainittakoon esimerkiksi kappaleet O mio babbino caro (Puccinin oopperasta Gianni Schicchi), Rusalkan aaria kuulle (Antonin Dvorakin oopperasta Rusalka) tai Va pensiero (Verdin oopperasta Nabucco).

Kuten saatoit jo huomata tietyt nimet toistuvat yllä monta kertaa, joten ihan jo sen perusteella voin todeta, että lempioopperasäveltäjäni näyttävät olevan Wagner, Puccini ja Verdi.

Jevgeni Onegin

Mutta nyt takaisin Jevgeni Oneginiin. Pjotr Tšaikovski ei ole oopperasäveltäjänä yhtä tunnettu kuin vaikkapa Verdi, Puccini tai Mozart, mutta hänen säveltämänsä Jevgeni Onegin onkin sitten oopperaa kaikilla mausteilla. On romantiikkaa, mustasukkaisuutta, tragediaa, kauniita aarioita, kuorokohtauksia, tanssijoita ja vieläpä selkeä juoni.

Jevgeni Oneginissa on yksi kauneimmista musiikeista mitä tiedän (tsekkaa esimerkiksi Tatjanan kirjeaaria ”Puskai pogibnu ya”), mikä ei ole ihme, sillä onhan Tšaikovskin kynästä peräisin myös monta klassisen musiikin suurinta kestosuosikkia kuten Joutsenlampi– ja Pähkinänsärkijä-baletit.

Tarinan keskiössä ovat Tatjana (Aisté Piliba), hänen siskonsa Olga (Anna Erokhina), heidän naapurinsa Jevgeni Onegin (Iurii Samoilov) sekä Oneginin ystävä Lenski (Tigran Hakobyan), joka on myös Olgan kihlattu.

Tatjana on ihastunut Oneginiin mutta ei uskalla kertoa sitä suoraan ja lähestyy Oneginia kirjeellä. Onegin repii Tatjanan kirjeen kylmästi ja flirttailee Olgan kanssa. Lenski tulee tästä niin mustasukkaiseksi, että haastaa Oneginin kaksintaisteluun. Onegin ampuu Lenskin kuoliaaksi ja lähtee maanpakoon. Kun hän palaa takaisin, Tatjana on jo naimisissa ja Onegin jää nuolemaan näppejään.

Oopperan miehitys oli mitä parhain. Pääosissa näkemäni ukrainalainen baritoni Samoilov ja liettualainen sopraano Piliba laulavat kaikin puolin täydellisesti, ja samaa tasoa ovat myös armenialainen tenori Hakobyan ja ukrainalais-venäläinen sopraano Erokhina.

Näyttävä lavastus perustuu vinoihin seiniin ja lattiaan, ja tanssiaiskohtauksiin katosta laskeutuu pakettiauton kokoinen kattokruunu. Lavalla on paikoitellen valtavasti väkeä, laskin viimeksi että esiintyjiä oli lavalla tanssiaisissa peräti 60. Oli hauska nähdä sama teos toiseen kertaan ja todeta, että se oli juuri niin hyvä kuin seitsemän vuoden takainen muistikuvani oli!

Nyt huomaan kuitenkin, että olen päässyt tämän oopperan kanssa jo seuraavalle tasolle: jos näkisin Jevgenin Onegini vielä uudelleen, näkisin mielelläni – kyllä – juurikin jonkin aivan toisenlaisen tulkinnan tästä teoksesta!

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kuvat: Emma Suominen.