Kansallisooppera toi ohjelmistoonsa varsinaisen harvinaisuuden: Francis Poulencin Karmeliittasisaret on nähty Suomessa aiemmin vain Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 1999. Ooppera oli lukemani mukaan samana vuonna tyrkyllä myös Helsinkiin, mutta tuotanto peruttiin tämän päällekkäisyyden vuoksi, ja uutta yritystä oli odotettava liki 25 vuotta Oopperan on ohjannut Olivier Py, ja musiikin johtaa Hannu Lintu.

Osittain tositapahtumiin pohjautuva ooppera sijoittuu Ranskan vallankumouksen aikoihin, 1700-luvun loppuun. Yläluokkaisen perheen tytär, Blanche de la Force (Marjukka Tepponen) ja hänen veljensä Ritari de la Force (Tuomas Katajala) pelkäävät, että heille käy huonosti vallankumouksessa. Blanche pakenee peloissaan luostariin ja ryhtyy nunnaksi karmeliittayhteisössä.

Hän joutuu kuitenkin ojasta allikkoon, sillä vallankumoukselliset vainoavat myös kirkkoa ja nunnia, eikä Blanche pääse irti peloistaan edes luostarissa. Myöhemmin Blanche karkaa sieltä ja palaa takaisin kotiinsa. Sisaret kieltäytyvät liittymästä vallankumoukseen, heidät vangitaan ja tuomitaan teloitettavaksi.

Blanche on tutustunut luostarissa nuoreen sisar Constanceen (Sanna Iljin), joka heti tuttavuuden alkumetreillä kertoo pahaenteisesti, että hän uskoo kuolevansa nuorena ja että he kuolevat Blanchen kanssa yhdessä. Kuolema on läsnä teoksessa myös muuten, sillä karmeliittojen johtaja, prioritar Madame de Croissy (Johanna Rusanen) kuolee tuskaisesti sairauteen, ja sisarille valitaan uusi johtaja, Madame Lidoine (Kirsi Tiihonen).

Ooppera on hyvin naisvaltainen, ja Blanchen veljen lisäksi isommin ääneen pääsee lähinnä vain sisarusten isä, Markiisi de la Force (Markus Nieminen) sekä virastaan erotettu pappi (Petri Vesa).

Pääosan Marjukka Tepposta minulla oli ilo kuulla myös viime kesänä Savonlinnan oopperajuhlilla Julian roolissa Romeo ja Julia -oopperassa, ja viimeistään tämän teoksen myötä hänestä on tullut lempisopraanoni, jota voisin lähteä katsomaan ihan varta vasten. Upea Johanna Rusanen on niin ikään takuuvarma ja karismaattinen esiintyjä, jolla riittää ääntä ja tulkintaa myös priorittaren äärimmäisen dramaattiseen kuolinkamppailuun.

Näyttämökuva on pelkistetty, ja mustavalkoista lavastusta hallitsevat harmaat liikkuvat paneelit. Priorittaren kuolinkohtauksessa nähdään kuitenkin varsinainen wau-elämys, sillä hänen makuuhuoneensa paljastuu yleisölle kuin sitä katselisi ylhäältä päin. Sänky on pystysuorassa ja sen vieressä olevat tuoli ja yöpöytä osoittavat yleisöön päin painovoimaa uhmaten. Kun prioritar ottaa pöydältä juomalasin, hörppää siitä ja palauttaa sen takaisin pöydälle, illuusio on niin täydellinen, että voi jopa unohtaa, että ei oikeasti leiju huoneen päällä katsellen alaspäin.

Kohtausten välillä on pitkät välisoitot, joiden aikana esiintyjät muodostavat näyttämölle uskonnollisista maalauksista tuttuja kuvaelmia.

Sekä priorittaren kuolinkohtaus että ooopperan loppukohtaus, jossa sisaret laulavat mestauslavalla, ovat omilla tavoillaan muutenkin vaikuttavimpia, joita olen nähnyt. Tuskainen prioritar kiemurtelee sängyllään ja kuolee juuri niin näyttävästi ja mahtipontisesti kuin sopraanon kuuluukin.

Sisaret puolestaan laulavat kylmähermoisesti Salve Regina -hymniä samalla, kun giljotiini vie laulajat yksi kerrallaan ja hymni muuttuu vähitellen kuoroteoksesta yksinlauluksi. Kohtaus on hyytävä. Teloitus on jätetty kuitenkin katsojan mielikuvituksen varaan, ja sisaret kävelevät tyynesti pois lavalta kohti tuonpuoleista.

Voisi sanoa vitsikkäästi, että mitä dramaattisemmin sopraano kuolee, sitä parempi ooppera. Karmeliittasisaret saa tällä saralla täydet pisteet.

Oopperan musiikki ei ollut minulle lainkaan ennalta tuttua, enkä tuntenut Poulencia säveltäjänä, mutta oopperan melodinen, lyyrinen ja monin paikoin kirkollinen musiikki oli todella kaunista ja hienoa. Kokonaisuutena sanoisin, että karmeliittasisaret pääsi omien lempioopperoideni listalla hyvin korkealle.

Lippu saatu Kansallisoopperalta

Kuvat: Ilkka Saastamoinen

Kansallisooppera esitettää joulun ja uuden vuoden aikaan Johann Strauss nuoremman Lepakko-operettia, joka on varmasti yksi tunnetuimmista tyylilajinsa edustajista. Operetin tämän version on Kansallisoopperaan ohjannut alun perin vuonna 2014 Marco Arturo Marelli, mutta librettoa on uudistettu tämän vuoden näytöksiin, ja koko esitys nähdään nyt suomeksi.

Mikä siis on operetti? Se on klassisen oopperan ja modernin musikaalin välimuoto, joka on peräisin 1800-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Operetteja tehtiin 1900-luvun alkupuolelle asti, jolloin kevyempään ja rytmimusiikkiin pohjautuvat musikaalit veivät niiden aseman. Operetit ovat tyypillisesti kepeitä, romanttisia ja humoristisia, ja musiikki on viihteellisempää kuin oopperoissa. Opereteissa voi kuulla esimerkiksi valsseja. Yksi merkittävistä eroista oopperan ja operetin välillä on se, että opereteissa on myös puhetta, eivätkä ne ole oopperan tavoin läpisävellettyjä.

Kepeys näkyy myös tarinassa. Siinä missä oopperat päättyvät usein sopraanon kuolemaan, operetissa päähenkilöt jäävät iloisena tanssahtelemaan samppanjan kupliessa. Näin myös Lepakossa.

Lepakon tarina on hupsu: herra Eisensteinin (Markus Nykänen) on törttöillyt ja on joutumassa siitä vankilaan muutamaksi päiväksi. Hänen vaimollaan Rosalindella (Johanna Lehesvuori) on rakastaja, italialainen tenori Alfred (Jasper Leppänen), joka erinäisistä väärinkäsityksistä johtuen joutuukin vankilaan Eisensteinin sijaan. Eisenstein, hänen vaimonsa ja heidän palvelijattarensa Adele (Johanna Nylund) päätyvät samoihin prinssi Orlofskyn (Pihla Terttunen) järjestämiin juhliin kuin vankilanjohtaja Frank (Koit Soasepp), joissa he kaikki esittävät olevansa jotain muuta kuin ovatkaan, mistä seuraa tilannekomiikkaa.

Entä miten ne lepakot tähän liittyvät? No eivät juuri mitenkään. Jo ennen operetin tapahtumien alkua Eisensteinin ystävä tohtori Falke (Jaakko Kortekangas) on sammunut juhlien jälkeen kaupungille lepakkoasussa, ja häntä on alettu kutsua tohtori Lepakoksi. Hän on laittanut tapahtumat Eisensteinin syyksi, ja järjestää sen takia Eisensteinille nöyryytyksiä.

Lepakkoa ei kannata lähteä katsomaan liian vakavissaan, vaikka aikanaan operetin Suomen ensi-illassa vuonna 1876 esitystä pidettiin niin siveettömänä, että sitä valvomaan lähetettiin myöhemmin myös poliiseja, ja koko operetin esittäminen lopulta kiellettiin.

Tänä päivänä tätä on vaikea ottaa tosissaan, sillä Lepakko on nykykatsojan silmissä kepeääkin kepeämpi näytelmä, jonka  keskeinen sanoma kiteytyy Samppanjalauluun: ”Siis juo, siis juo, siis juo. Tää majesteetti tunnetaan tunnetaan kautta maan, juhlitaan samppanjaa kuin hallitsijaa.” Operetin alun perin satiiriseksi tarkoitettu teksti on menettänyt 150 vuodessa väistämättä terävimmän kärkensä.

Operetti esitetään siis todellakin suomeksi, mikä on hyvin luontevaa, sillä operetissa puhutaan paljon. Onpa mukana yksi täysin puheroolikin, ja humalaista vanginvartija Froschia esittää näyttelijä Kristo Salminen. Varsinkin hänen hahmonsa repliikkejä on muokattu sisältämään nykypäivään sopivia sutkautuksia ja viittauksia nykyajan ihmisiin ja tapahtumiin. Onpa mukaan saatu myös se, että prinssi Orlofsky kehottaa Eisensteinia pitämään ”kaksin käsin kiinni juomista niinku…”

Mutta kun tästä höpsöttelystä pääsee yli, teoksessa voi kuulla vallan mainioita lauluja ja taitavia laulajia. Koko pääosajoukko laulaa upeasti, ja varsinkin Rosalinden ja Adelen sopraanoroolit ovat hyvin vaativat. Puvut ovat näyttäviä, orkesteri soi hienosti ja tanssijat ja kuoro tuovat esitykseen lisää liikettä ja volyymia.

Operetti on helppo tapa tutustua oopperan maailmaan, mutta on sanottava, että olen itse vakavamman oopperan ystävä, ja laulut samppanjasta ja sen juomisesta eivät kouraise yhtä syvältä kuin kuolevien sopraanoiden tuskanhuudot. Itse sukellan mieluummin syvään päätyyn ja nautin oopperat oopperoina ja nekin mieluummin mahdollisimman pateettisina.

Lippu saatu Kansallisoopperalta

Kuvat: Tuomo Manninen