Teatteriarvio: Le Coq – Taistelu ravintolasta

Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä avautui kaksi viikkoa sitten uutuuskomedia Le Coq -Taistelu ravintolasta.

Le Coq

Komedia kertoo kuolemankielissä painivasta entisestä Michelin-tähtiravintolasta, Le Coqista, joka on satojen tuhansien eurojen veloissa ja jossa ei ole asiakkaita eikä työntekijöitäkään – omistajaa ja hänen äitipuoltaan lukuun ottamatta. Jotenkin omistaja on onnistunut houkuttelemaan ravintolaan uuden kokin, joka ei kuitenkaan tunnu tietävän ranskalaisesta keittiöstä yhtään mitään.

Ravintola on joutunut vaikeuksiin sen jälkeen, kun virolainen ravintolakriitikko on haukkunut ravintolan ja ravintola on menettänyt Michelin-tähtensäkin. Yllättäen samainen kriitikko saapuu ravintolaan uudelleen, mutta ravintolalla ei ole veloista johtuen minkäänlaisia raaka-aineita kaapeissa. Uusi kokki joutuu taikomaan kriitikolle kolmen lajin illallisen siitä mitä kaapista löytyy ja mitä taskurahalla on noudettu Lidlistä. Pussikeitosta, maksamakkarasta, punalaputetusta nauta-sikajauhelihasta, suolakalakekseistä ja ananasmurskasta.

Le Coq

Tilannetta hämmentää vielä se, kun myöhemmin ravintolaan marssii venäläinen miljonääri, Misha, lakimiehensä kanssa ja ilmoittaa olevansa omistajan veli heidän yhteisen isänsä Venäjän-matkojen jäjjiltä ja vaatii ravintolaa itselleen. Alkaa taistelu ravintolasta.

Lavalla nähdään varsin rautainen sakki pitkän linjan teatteriammattilaisia. Ravintolan omistajaa, Maximilian von Salmea, esittää Jouko Klemettilä, hänen äitipuoltaan, Kerstiniä, Eija Vilpas ja virolaista ravintolakriitikkoa, Pirke Öökpalua, Riitta Havukainen. Pienen mutta juonen kannalta merkittävän roolin rottien myrkyttäjänä tekee Pertti Koivula. Nuorta kokkia, Esa Kynttä, näyttelee Jarkko Niemi. Mishan ja hänen lakimiehensä rooleissa nähdään näyttelijäpari Heikki Hela ja Kaisa Hela.

Le Coq

Komedian takaa löytyy Kummeli-sarjasta tutut Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen, jotka ovat käsikirjoittaneet näytelmän ja Vihinen myös ohjannut sen.

Tarina on höpsön harmiton ja hyväntuulinen, mitä nyt päähenkilö yrittääkin tappaa veljensä, mutta kovin paljon realismia ravintolamaailmasta ja ravintolakriitikon työstä ei kannata odottaa. Näytelmä ammentaa huumorinsa tilannekomiikasta, jossa parhaan suorituksen tekee vähäeleinen Jarkko Niemi.

Le Coq

Niemen ja myös valitettavan pienessä roolissa nähdyn ihanan Kaisa Helan roolit on hyviä esimerkkejä siitä, että komiikan ei tarvitse tarkoittaa hengästyttävää ylidramaattisuutta tai hassua puhetyyliä, joille muiden hahmojen huumori perustuu.

Itse asiassa ihmettelin käsikirjoituksessa juurikin tarvetta tehdä ravintolakriitikosta virolainen. Viron kielelle ja sen sanoille naureskelu on vitsinä vähän vanhentunut, ja tarinan kannalta kriitikko olisi voinut olla hyvin kotoisin ihan mistä tahansa muualtakin. On myös vaikea kuvitella, että nuorempi teatteriyleisö löytää huumoria veli venäläisen hahmolle kirjoitetusta kaipuusta neuvostoaikoihin, 1980-luvun diakuvien näyttämisestä ja Alla Pugatšovan ylistyksestä. Havaitsin tämän huumorin uppoavan kuitenkin itseäni selkeästi vanhempiin katsojiin yleisössä.

Myös tarinan keskeytyminen täysin irrallisten lauluesitysten vuoksi tuntui tarpeettomalta, mutta vanhempi yleisö näytti taputtavan innoissaan niidenkin tahtiin.

Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut tältä farssilta enemmän verbaalista iloittelua, ja nyt eivät minun ja näytelmän kirjoittajien huumorintajut osuneet oikein yksiin.

Kuvat: Jaakko Vuorenmaa, Helsingin kaupunginteatteri

Lippu esitykseen saatu Helsingin kaupuginteatterilta.

kulttuuri teatteri

Lontoo mielessä

Ostin juuri lennot itselleni ja tyttärelle Lontooseen. Olemme harkinneet Lontoon-matkaa jo pidempään (itse asiassa vuodesta 2008, jolloin kävin siellä edellisen kerran), mutta totesimme Rouvan kanssa, että koko perheen sijaan voisin tehdä tämän matkan ihan kahdestaan tyttären kanssa. 3-v kun ei saa vielä aivan hirveästi irti kaupunkilomasta, ja kahdestaan ehdimme nähdä enemmän juuri meitä kiinnostavia paikkoja.

Lontoo

Näkymää London Eyesta vuonna 2008. Kylläpä olikin huono kamera silloin

Ennen sanottiin: ”Matkailu avartaa.” Nyt sanon: ”Matkailu hävettää ja tuottaa huonoa omaatuntoa.” Toki se yhä myös avartaa, mutta siinä missä joskus 10  – 15 vuotta sitten tuntui hienolta kertoa Facebookissa olevansa matkalla Helsinki-Vantaalta ihan mihin tahansa, nykyisin siitä ei viitsisi hirveästi huudella. Varsinkin jos matkalle lähtee ilman mitään pakottavaa syytä ja ihan vain siksi, että haluaa käydä lapsen kanssa Lontoossa.

Jos jotain lieventävää asianhaaraa hakee, niin ainakaan en ole lentämässä New Yorkiin asti enkä lentänyt yhtään lentomatkaa vuonna 2019. Maksoin myös hiilipäästöjen kompensaatiomaksut molempien lennoista. Rahat menevät mosambiklaiseen projektiin, jonka tavoite on vähentää paikallisten metsien hakkuuta.

No mutta nyt kun olen kuitenkin päättänyt viedä lapsen Lontooseen, kyllä tästä matkasta otetaan kaikki irti. Kyseessä ei ole pelkkä viikonloppupyrähdys, vaan anoin lapselle koulusta lomaa koko viikoksi maaliskuun alkupuolella. Perillä olemme kuusi yötä ja käytännössä meillä on perillä seitsemän melkein täyttä päivää.

Olen itse käynyt Lontoossa sen verran monta kertaa, että kaikki ns. pakolliset nähtävyydet on nähty, ja minulla on melko hyvä käsitys, mitä paikkoja lapselle kannattaisi näyttää.

Haaveilin matkasta jo ennen kuin tytär innostui Harry Potterista, mutta Potter-innostus antoi sille lisäpontta. Päätin jo joskus aiemmin, että luemme ensin kolme ensimmäistä Potter-kirjaa ja katsomme kolme ensimmäistä elokuvaa ja sen jälkeen voimme mennä Warner Brothersin Harry Potter -studiokierrokselle, jolla en ole myöskään itse käynyt. Kierros on niin suosittu, että liput pakko ostaa hyvissä ajoin, ja tämänkin matkan suunnittelu alkoi siitä, että ostin aivan ensin liput studiolle. Agendalla on myös King’s Crossin asema ja laiturin 9 3/4 kauppa. Potter-fanin kannattaa käydä myös House of MinaLimassa, joka on suunnitellut Potter-elokuvien visuaalisen ilmeen.

Itselleni, kuten arvata saattaa, tärkeimpiä asioita Lontoossa ovat musikaalit. Nyt menemme niihinkin lapsen ehdoilla, ja olen hyväksynyt sen, etten näe itse yhtään uutta musikaalia. Sen sijaan pääsen katsomaan toistamiseen The Lion Kingin, jonka näin jo vuonna 2008, ja Mamma Mian. Sen näen jo kolmannen kerran Lontoossa. Ensimmäinen kerta oli ennakkonäytös vuonna 1999, ja nyt on hauska että tyttäreni, suuri Mamma Mia -fani, näkee nyt hänkin lähes alkuperäisen version.

Museoita olisi enemmän kuin mihin aikaa ja lapsen kärsivällisyytä on, mutta Science Museum, Natural History Museum ja Tower of London ja kruununjalokivet olisivat mielessä. Lisäksi huomasin, että Saatchi Galleryssä on tämän kevään esillä Tutankhamonin hauta-aarteita, ja ne haluaisin kyllä käydä katsomassa. Kiinnostavia näköalapaikkoja olisivat ainakin The Shard ja London Eye -maailmanpyörä, mutta taidamme käydä tsekkaamassa Sky Gardenin, joka on pilvenpiirtäjän huipulla sijaitseva sisäpuutarha. Sisäänpääsy on ilmainen, mutta lippu on varattava etukäteen. Tytär haluaisi kyllä myös London Eyehin, mutta täytyy katsella sitä paikan päällä vähän myös säiden mukaan.

Shoppailu ei varsinaisesti ole mielessä, mutta Disney Storessa ja Hamley’silla on käytävä ja haettava M&M storesta pussillinen karkkia. Ehkä voisi käydä Harrod’silla. Sain suosituksia myös Forbidden Planet -fantasiakirja ja -lelukaupasta.

Yksi suosituksia saanut kohde on Kew Gardens, ja parikin tuttua on ylistänyt puutarhaa niin että sille lienee parasta löytää aikaa.

Ruokahommat ovat vielä vähän hämärän peitossa, mutta Borough Market ja Brick Lane pitäisi kuulemma ainakin kokea. Muuten olen ruokapaikkojen suhteen vielä vähän alkupisteessä.

Jos ilmat ovat hyvät, olisi kiva käyskennellä myös puistoissa ja käydä vaikkapa prinsessa Dianan muistoleikkipuistossa, mutta jos vettä tulee vaakatasossa, se ei ole kovin houkuttelevaa. Myös Holland Parkin leikkipuistoa on suositeltu.

Onhan tässä jo aika monta paikka viikolle, enkä halua väsyttää pientä ihmistä liian tiukalla ohjelmalla. Siitäkin huolimatta, kerro ihmeessä, jos sinulla on mielessäsi jokin ehdoton kohde, jota ei voi missata.

perhe matkat lapset vanhemmuus