Lily

Isyyspakkaus

Isyyspakkaus
Tommi Koivisto

Monta vaaraa ompi eessä

Edellisen postauksen kommenteissa oli eräs keskusta-asumiseen liittyvä kysymys, johon päätin vastata näin postauksen muodossa. Lukija tiedusteli, mikä meidän mielestämme on kaupungissa vaarallista lapselle, ja minulla on tähän melko selkeä näkemys.

Helsinki on pääsääntöisesti hyvin turvallinen kaupunki, ihan täällä keskustassakin. Kaisaniemen puistossa monet eivät kulje pimeällä, ja öiset snägärijonot ovat tunnetusti miehille vaarallisia, mutta lapsille kaupungissa ei ole mitään sen vaarallisempaa kuin muissakaan Suomen kaupungeissa.

Pieniä, alle kouluikäisiä lapsia, päästetään tuskin muissakaan kaupungeissa liikkumaan vapaasti kaupungin keskustoissa. Omat lapsemme eivät ole leikkineet yksin edes kotitalon pihassa, mutta pelko ei liity niinkään siihen, että heille tapahtuisi jotain juuri siinä pihassa vaan se, että he saisivat päähänsä lähteä kuljeskelemaan pois kotipihasta vaikkapa kohti meren rantaa.

Suurin vaara liittyy kuitenkin liikenteeseen. Lapset ovat kyllä tottuneet aivan pienestä asti siihen, että joka puolella kulkee autoja, busseja, raitiovaunuja ja pyöriä, mutta edes liikenteen määrä ei ole se, mikä tekee liikenteestä vaarallisen. Vaarallisen siitä tekee punaisia päin ajavat autoilijat.

Lapsemme joutuu koulumatkallaan ylittämään vilkkaan kadun, jolla on paljon liikennettä. Valittavana on kaksi reittiä: Toisella reitillä on risteys, jossa kääntyvät autot ajavat päivittäin useita kertoja punaisia päin. Toisella reitillä on risteys, jossa punaisia päin ajetaan harvemmin, mutta se tehdään kovaa ja saatetaan jopa ohittaa toinen suojatien eteen pysähtynyt auto. Ensimmäisessä risteyksessä olen todistanut punaisia päin ajamista kymmeniä kertoja, kerran jäänyt lähes kääntyvän auton alle ja saanut vielä kuskilta uhkauksen vetää turpaan, kun levittelin käsiäni tuohtuneen näköisenä. Vaimoni on puolestaan kertonut useammasta läheltä-piti-tilanteesta siinä toisessa risteyksessä.

Ekaluokkalaiselle on kyllä puhuttu jo monta vuotta siitä, miten vaarallisia kyseiset risteykset ovat, ja painotettu, miten on aina oltava valmistautunut siihen, että joku ajaakin punaisia päin. Mutta kynnys lähettää lapsi ylittämään näitä risteyksiä yksin on silti todella iso. Näistä kahdesta turvallisemmalta vaikuttaa kuitenkin se, missä ajetaan punaisia päin useammin mutta pienemmällä nopeudella.

Toinen pienempi vaara on tietysti se, että lapsi yhtäkkiä eksyykin eikä löydä perille tai takaisin kotiin. Koulumatkalla tällaista tuskin tapahtuisi, mutta olen huomannut, että monet muut reitit vaativat vielä harjoittelua ihan tässä kotikulmillakin. Vaikka lapset saattavat jo hyvin pienenä yllättää ja osata kertoa, miten ovat kävelleet päiväkodin kanssa jonkin paikan vierestä retkellään, he osaavat välillä yllättää isompanakin ja olla aivan hukassa, vaikka ollaan vain korttelin päässä kotoa. Kulmat alkavatkin näyttää yhtäkkiä kaikki samoilta ja kaikki yhtä vierailta. Tästä hyvä esimerkki oli, kun ehdottelimme ensimmäisen kerran, että lapsi tulisi yksin harrastuksestaan kotiin, ja kävi ilmi, että hän ei tiennyt lainkaan, missä harrastuspaikka sijaitsee, vaikka siellä oli käyty jo pitkään joka viikko.

Siksikin pidän hyvänä ajatuksena, että jo ekaluokkalaisella on kännykkä. Hän voi aina soittaa hädän tullen ja toisaalta voimme seurata hänen liikkeitään kartalla ja varmistaa, että hän liikkuu oikeaan suuntaan.

Mutta joskushan se harjoittelu on aloitettava, ja jonain päivänä vain uskallettava päästää lapsi kävelemään yksin kouluun ja harrastuksiin. Yhdestä harrastuksestaan tyttö kävelee jo yksin takaisin kotiin, mutta kouluun hän on kävellyt yksin vasta kerran. Toisinaan saatan hänet vain vaarallisimman risteyksen yli ja anna hänen jatkaa siitä lopun matkaa yksin, mutta useimmiten kävelemme yhdessä koulun pihaan asti, käsi kädessä.

On tärkeää, että lapsi tuntee itse olevansa valmis kulkemaan matkat yksin, ja vielä hän ei sitä tunnu aivan olevan. Eikä ole myöskään mikään kiire, kyllä minä sinne töihin ehdin, vaikka olisinkin perillä 5 – 10 minuuttia myöhemmin.

Eikä tarvitse sitten seurata huolestuneena joka aamu, liikkuuko lapsen kuva puhelimen kartalla oikeaan suuntaan ja ehtihän hän varmasti perille ajoissa.

Avainsanat: ,
perhe ystavat-ja-perhe vanhemmuus
Tommi Koivisto

Mitä on oikea elämä ja missä sitä voi viettää

Bloggaaminen on siitä jännä juttu, että koskaan ei voi tietää, missä jutussa keskustelu lähtee postauksen varsinaisesta aiheesta aivan tangentin suuntaan. Tällaista tapahtuu nykyisin melko harvoin, sillä keskustelu on siirtynyt aika pitkälti blogin julkisesta kommenttiketjusta Instagramiin ja sielläkin yksityisviesteihin.

Nyt kuitenkin viikonlopun postaukseeni ex tempore -illallisesta Basbasissa tuli sellainen kommentti, että se tuntui silittävän sekä itseäni että useampaa muuta vastakarvaan. Yleensä ohitan tällaiset kommentit hymiöiden kanssa, mutta tämä aihe oli itse asiassa sen verran kiinnostava, että päätin käsitellä sitä omassa postauksessaan.

Kommentoija tarttui aivan postaukseni lopussa olevaan toteamukseen, jossa pohdin, että olisi aika käydä Basbasissa pitkästä aikaa koko perheen kanssa. Edellisestä kerrasta kun on jo kaksi vuotta. Kommentissa meitä kehotettiin hyppäämään ykkösratikan sijaan yöjunaan ja matkustamaan pohjoiseen, jossa voisi olla ”lapsillekin ihan oikeaa elämää eikä vaan ravintolasta toiseen kulkemista ja valmiiksi ajateltuja leikkipuistojen vempaimia.”

Lukija ihaili Äidin puheenvuoro -tubettajan ja bloggaajan Inari Fernándezin perheen muuttoa vuodeksi Sodankylään ja sitä, että vanhemmat olivat valmiit ”antamaan lapsilleen kaikki ne hienot kokemukset ja OIKEAN elämän.”

Ja lopuksi ilmaan jäi vielä retorinen kysymys: ”Kumpiko jää lapsen muistiin; BasBasin ym.raflojen ruokalistat vai ne onnelliset leikit ja kokemukset ilman mitään tekemällä tehtyä aktiviteettia? Saisi olla vain lapsi.”

Pohditaanpa näitä asioita.

Aivan ensimmäisenä jäin miettimään, mikä on sitä oikeaa elämää, jota meillä Helsingissä ei ole mutta pohjoisessa on. Pohjoinen luonto on tietysti upeaa ja vaikkapa revontulista voimme täällä etelässä vain unelmoida, mutta eiköhän myös Lapissa se oikea elämä koostuu töistä, koulusta, päiväkodista, leikistä, ruoanlaitosta, kotitöistä, perheen yhteisistä hetkistä, harrastuksista ja liikkumisesta paikasta toiseen. Täällä on enemmän ihmisiä ja vilinää, Lapissa enemmän luontoa ja rauhaa, mutta ei elämä kummassakaan paikassa ole sen enemmän tai vähemmän oikeaa.

Enpä ole muuten koskaan kuullut, että joku kokisi leikkipuistot jotenkin huonoina paikkoina lapsille. Luulen, että myös Lapissa on keinuja, liukumäkiä, kiipeilytelineitä ja hiekkalaatikkoja.

Tunnen Äidin puheenvuoro -Inarin ja hänen vaihtovuotensa Sodankylässä. Ihailen itsekin sitä, että Inari on omalla aktiivisuudellaan saanut muutettua oman haaveensa ainutlaatuiseksi työmahdollisuudeksi, ja on todella hienoa, että hän on perheineen voinut toteuttaa tämän unelman. En osaa sanoa, onko muutto tehty lasten vuoksi vai lapsista huolimatta, mutta aivan varmasti vuosi Sodankylässä antaa koko perheelle unohtumattomia elämyksiä.  Hienoja kokemuksia varmasti löytäisi mistä vain, jos muuttaisi vuodeksi toiselle paikkakunnalle tai vaikka toiseen maahan. Monelle vastaava vaihtovuosi ei ole kuitenkaan mahdollista, sillä harva työ on noin vain siirrettävissä tuhannen kilometrin päähän.

Mitä tulee tähän ravintolasta toiseen kulkemiseen, olemme pohtineet juurikin, että emme ole käyneet lasten kanssa viime aikoina lainkaan tarpeeksi usein ravintoloissa. Kuten kerroin, tyttäreni on päässyt viimeksi Basbasiin kaksi vuotta sitten, mikä on sääli, sillä hän rakastaa ravintolaa ja ravintolassa hääräilevää Nikiä niin paljon, että emme todellakaan viitsineet kertoa, että kävimme ravintolassa jälleen ilman häntä.

Minun on siis vaikea vastata kysymykseen: ”Kumpiko jää lapsen muistiin; BasBasin ym.raflojen ruokalistat vai ne onnelliset leikit ja kokemukset ilman mitään tekemällä tehtyä aktiviteettia?”

Tyttäreni kyselee usein, koska voitaisiin taas käydä ”Nikin ravintolassa”. Hän ehdottaa vielä useammin, että voisimmeko käydä taas sushilla tai hampurilaisella. Eikä kyse ole mistään ruokalistasta vaan yhteisestä kivasta tekemisestä, ja jälkikäteen siitä muistetaan todennäköisesti vain että olipa hyvää ja kivaa. Paitsi jos on niin hyvää kuin Basbasin viiriäisenkoivet, joita tytär muistelee vielä näin kaksi vuotta myöhemminkin.

Ovatko tekemällä tehtyjä aktiviteetteja siis muutkin asiat kuin ravintolaillalliset? Teatteriesitykset? Elokuvat? Museoretket? Uimahallikäynnit? Luistelu? Taide- ja liikuntaharrastukset? Linnanmäki? Voin taata, että nämä kaikki jäävät lapsen mieleen vähintään yhtä tärkeinä kokemuksina kuin se, että oltiin kotona ilman sen suurempia suunnitelmia.

Ja kyllä, niitäkin päiviä on oltava viikossa kun ollaan vain kotona: pelataan pelejä, kootaan legoja, luetaan kirjoja, piirretään, maalataan, tehdä yhdessä ruokaa, katsotaan jokin elokuva… Lapsilla kuuluu välillä olla myös tylsää, ja hyvin usein kerromme lapsille, että nyt heidän on keksittävä tekemistä ihan itse.

Jos lapsi käy ravintolassa hän todella menettää pari tuntia vapaata leikkiaikaa, mutta sitä on aivan riittävästi kaikkina muina päivinä. Ja mitä ihmeen väliä sillä edes on, kumpi jää lapsen muistiin? Eivät ravintolaillalliset ja onnelliset leikit sulje toisiaan millään tavalla pois.

”Saisi olla vain lapsi”-lausahdus vetää lähes sanattomaksi. Lasten kuuluisi siis pysyä kotona – tai matkustaa Lappiin vanhempien töiden mukana – eikä ainakaan käydä missään ravintoloissa? Kyllä minun mielestäni lapsi saa olla vain lapsi myös ravintolan pöydässä. Samoin kuin kaikissa näissä muissa tekemällä tehdyissä aktiviteeteissa, joita teemme ja joissa käymme juuri lasten vuoksi.

Kuulostaisi kyllä aika helpolta, jos lasten kanssa ei tekisi yhtään mitään eikä kävisi missään, mutta se ei ole meille OIKEAA elämää.

Minä en halua tyrkyttää omaa elämäntyyliämme kenellekään enkä ohjeistaa muita siitä, mitä lasten kanssa pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Enkä varsinkaan sanoa, että Helsingin keskusta on ainoa oikea asuinpaikka, sillä tiedän, että moni perhe ei muuttaisi tänne edes pakon edessä. Mutta sellaista ajatusta en hyväksy lainkaan, että elämä olisi jotenkin enemmän tai vähemmän oikeaa jossain toisessa paikassa.

Erilaista se kyllä on, ja kaupunkilaislapset elävät monin tavoin rajatummassa ja valvotummassa ympäristössä, eikä kaupungin keskustassa asuvia lapsia voi päästää kulkemaan vapaasti edes kotipihallaan ennen kuin ala-asteiässä. Olemme hyväksyneet tämän ja osittain samasta syystä hankimme myös puutarhamökkimme, jossa pihalla voi leikkiä vapaammin.

Haluaisin muistuttaa myös, että lukijat näkevät tässä blogissa vain murto-osan elämästämme. Jonkin yksittäisen postauksen lukemalla voi varmasti muodostaa ihan millaisen mielikuvan tahansa, mutta se kuva on väistämättä yksipuolinen.

Aivan loppuun sanon vielä, että käsittelin nyt yhtä yksittäistä kommenttia aivan suhteettoman pitkällä tekstillä, mutta kyseinen kommentti meni harvinaisella tavalla henkilökohtaisuuksiin arvostelemalla julkisesti sekä koko perheeni elämää että viestimällä nimimerkkiä myöten, että meille lastemme elämä ei ole tärkein. Tällainen kommentointi ei ole OK, eikä se ole millään tavalla hyvän käytöksen mukaista. Jos luet tämän, toivottavasti ajattelet asiaa.

puheenaiheet oma-elama lapset vanhemmuus