Sveitsiläinen kirjailija Joël Dicker pongahti suuren yleisön tietoisuuteen muutamia vuosia sitten hittikirjallaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi 2014), ja ahmin itsekin kirjan lähes malttamatta päästää sitä käsistäni. Kirjailijan seuraava teos, Baltimoren sukuhaaran tragedia (Tammi 2016), oli yhtä koukuttava, ja se oli ehkä jopa edellistä kirjaa parempi. Valitettavasti en voi sanoa samaa Dickerin uutuudesta, Stephanie Mailerin katoaminen (Tammi 2019).

Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja se oli melkoinen järkäle kuunneltavaksi, yli 18 tuntia. Kirja ja sen hahmot eivät liity mitenkään Dickerin kahden edellisen teoksen hahmoihin ja tapahtumiin, joten sen voi lukea tai kuunnella, vaikkei tuntisi edellisiä kirjoja.

Kirja on perinteinen dekkari perinteisellä kaavalla. Tapahtumat sijoittuvat New Yorkin Hamptonsiin, kuvitteelliseen Orphean pikkukaupunkiin.

Orphean paikallislehdessä työskentelevä nuori toimittaja, Stephanie Mailer, on alkanut selvittää kaksikymmentä vuotta aiemmin tapahtunutta joukkomurhaa. Murhan kohteena on ollut Orphean kaupunginjohtaja ja tämän perhe, ja murhaaja on tappanut myös kaupunginjohtajan talon ohi juosseen lenkkeilijän.

Mailer on saanut selville, että tutkinnassa on tehty aikanaan virhe, ja murhista on syytetty väärää henkilöä. Hän kertoo asiasta juuri eläkkeelle jäävälle poliisille, Jesselle, joka on tutkinut aiemmin kyseisiä murhia, mutta sitten Mailer katoaa. Hän on siis ehkä ollut oikeilla jäljillä. Jesse alkaa tutkia tapausta, ja tutkimuksiin osallistuu myös nuori poliisi, Anna, joka on muuttanut Orpheaan New Yorkista.

Tapahtumat liittyvät Orphean teatterifestivaaliin, jonka aikaan murhat ovat tapahtuneet kaksikymmentä vuotta aiemmin, ja nyt poliiseilla näyttää olevan hyvä syy uskoa, että murhaaja saattaa iskeä uudelleen samoilla festivaaleilla.

Monilla pikkukaupungin asukkailla näyttää olevan salaisuuksia ja peiteltäviä asioita, ja epäilyttäviä henkilöitä vyörytetään juonen käänteisiin niin paljon, että lukijan on mahdoton arvailla, kuka on syyllinen ja mikä on ollut murhien motiivi.

Hahmoja on jopa niin paljon, että välillä huomasin kuunnellessani, että minun oli vaikea muistaa pelkän nimen perusteella, kenestä olikaan kyse, ennen kuin nimelle sai jotain kontekstia. Kirja olisi siis kaivannut tiivistämistä ja ratkaisun kannalta epäolennaisten hahmojen karsimista tarinasta.

Kirjassa oli myös yksi ominaisuus, joka häiritsee luku- ja varsinkin kuuntelukokemusta: minä-henkilön vaihtuminen lukujen välillä. Luetussa kirjassa on selkeämpää, kun luvun alussa lukee, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Äänikirjassa tämä on helppo missata, ja varsinkin jos kirjan keskeyttää ja jatkaa toisena päivänä, ei voi kelata taaksepäin ja tarkistaa, kuka olikaan äänessä. Kun kirjassa liikutaan lisäksi sekä nykyhetkessä että takautumissa, välillä jouduin todella pinnistelemään ymmärtääkseni, missä ajassa oltiinkaan ja kuka oli kulloinkin oli tämä ”minä”.

Siinä missä Dickerin edelliset kirjat olivat koukuttavia ja kiinnostavasti rakennettuja, Stephanie Mailerin katoaminen oli lähinnä pitkä ja liiallisten hahmojen ja aikatasojen vuoksi sekava. Tämä ei kuitenkaan ollut kirjan suurin ongelma vaan se, että juoni ja hahmojen toiminta oli monin paikoin niin epäuskottavaa, että en odottanut edes murhaajan paljastumista vaan lähinnä kirjan loppumista.

Hyvin kuvaavaa on myös se, että nyt kun sain kirjan loppuun, en ole aivan varma, kuka aiemmin esitellyistä hahmoista murhaaja olikaan, ja miksi murhat oli tarkalleen ottaen tehty.

Dicker on kertonut, että kun hän kirjoittaa kirjaa, hän ei itsekään tiedä prosessin aikana, mitä tapahtuu seuraavaksi tai mikä loppuratkaisu on. Nyt siitä olisi voinut olla apua.