Seikkailupuisto Korkeen latvaradat: yllättävän haastavaa!

Seikkailupuisto Korkeen latvaradat Mustikkamaalla ovat nyt avautuneet myös meille. Viime kesänä tytön pituus ei aivan riittänyt niille, mutta nyt vaadittu 120 senttiä on ylittynyt!

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Lupasin viedä tytön seikkailemaan Korkeeseen kesän aikana, ja annoimme myös hänen parhaalle kaverilleen syntymäpäivälahjaksi kortin, jossa luvattiin yhteinen seikkailupäivä ja jäätelöt Korkeessa. Sopiva aika sille löytyi viime lauantailta, jolloin ilmakin oli juuri täydellinen.

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Olemme vierailleet Korkeen kantoradoilla useamman kerran, ja vuosi sitten pääsimme jo Paloheinän Korkeen latvuksiin, mutta meille kaikkein lähin Mustikkamaan seikkailupuisto ja sen latvaradat ovat kutkutelleet jo pidempään.

Latvaradoilla käytettiin samanlaisia turvavälineitä kuin Paloheinässä, ja niiden käyttäminen oli tuttua jo viime kesältä. Systeemi on hyvin turvallinen: turvavaijereissa ollaan kiinni kahdella koukulla, ja tehtävä toiselle siirtyessä koukut on siirrettävä yksitellen vaijerilta toiselle. Koukut ovat yhteydessä toisiinsa, eikä niitä voi vahingossakaan avata yhtä aikaa.

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Olimme suorastaan yllättyneet, että 120 sentin pituudella pääsi jokaiselle Mustikkamaan latvaradalle. Tytär ilmoittikin heti, että hän haluaa käydä ne kaikki läpi. Aivan kaikkiin ei kuitenkaan ehditty, sillä radat olivat yllättävän haastavia ja aikaa vieviä.

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Ja haastavalla tarkoitan oikeasti haastavia. Varsinkin parin radan alut, joissa kiivettiin verkkoja pitkin ylös puihin ottivat aikuisenkin voimille. Tai oikeastaan lapset kiipesivät ne paljon nopsemmin kuin mitä itse.

Myös ratojen tehtävät olivat paikoitellen jopa vaikeita. Pari kertaa ehdin jo ihmetellä, että pääsevätkö lapset todella niiden läpi, mutta epäilin suotta heidän ketteryyttään ja tasapainoaan.

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Muutaman tehtävän kohdalla vaijeri oli niin ylhäällä, että lapsi ei ylettänyt pölkyn päältäkään kunnolla vaihtamaan turvakoukkua vaijerilta toiselle, mutta apu oli onneksi lähellä.

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Monet tehtävistä olivat kiikkeriä köysiviritelmiä, mutta oli niiden joukossa myös helpompia kelkkoja, siltoja ja tietysti pitkiä liukuja, pisin niistä oli 70 metrin mittainen.

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Hurjin tehtävä oli (muistaakseni) seiskaradan loppu, jossa laskeuduttiin puusta hyppäämällä pelkän kelalla olevan hihnan varaan, ja kela laski kiipeilijän hitaasti maahan. Vaikka olin nähnyt muiden (ja myös lasten) hyppäävän samasta paikasta, tuntui se silti aika hurjalta.

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Ehdin jo miettiä, mitä tapahtuisi, jos jossain vaiheessa tulisi tilanne, että iskisi jokin korkean paikan kammo tai muu stoppi, eikä pääsisikään enää jostain tehtävästä eteenpäin. Tämäkin selvisi, kun eräs asiakas tultiin noutamaan puun latvasta, ja henkilökunnan edustaja laski hänet pois puusta repussa kuljetettavan laskeutumiskelan avulla. Kätevää.

Seikkailupuisto Korkee MustikkamaaNämä pienet superseikkalijat eivät sellaista kuitenkaan tarvinneet ja olisivat varmasti jatkaneet kiipeilyä pidempäänkin, jos vaan paikka ei olisi mennyt kiinni.

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Ja luvatut jäätelötkin löytyivät.

Seikkailupuisto Korkee Mustikkamaa

Päivän kruunasi vielä Redistä noudettu sushi-illallinen, jonka nautimme ilta-auringossa Redin katolla sijaitsevassa Brygga-puistossa ennen kuin kävimme palauttamassa pojan takaisin äidilleen ja jatkoimme itse Herttoniemeen yöpymään mökillä.

Redi Brygga

Aika huippupäivä kaikkien mielestä, ja poika ihasteli jo matkalla sushille, että tämä taitaa olla paras päivä ikinä.

Redi Brygga

Sitten koitti varsinaisen maksun aika: jokaista lihastani kolotti seuraavana päivänä niin, että jouduin ottamaan jopa särkylääkettä. Kun kysyin tyttäreltä, onko hänellä paikat yhtään kipeinä, hän vastasi, ettei ollut. Eipä tietenkään.

Perhe Lapset

Pieni Merenneito Helsingin kaupunginteatterissa on taianomainen spektaakkeli

Helsingin kaupunginteatterin tämän vuoden suurmusikaali on Pieni Merenneito, joka perustuu Disneyn samannimiseen klasikkoelokuvaan. Musikaalin ensi-ilta oli torstaina, ja pääsin katsomaan ensi-iltanäytöksen yhdessä Rouvan ja tyttären kanssa.

Pieni Merenneito
Pieni merenneito – Kuvassa Sonja Pajunoja

Musikaalin on ohjannut Samuel Harjanne, joka ohjasi myös HKT:n Kinky Bootsin ja TTT:n Billy Elliotin, ja molemmat keräsivät kehuja ja kiitoksia niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin. Eikä ihme, sillä molemmat musikaalit olivat myös omasta mielestäni upeita.

Oli ilo nähdä, että Pieni Merenneito jatkaa samaa linjaa, ja HKT:llä on käsissään takuuvarma superhitti. Ja hyvä niin: produktion kerrotaan olevan kaikkien aikojen suurin Suomessa, joten sille myös suo kaiken mahdollisen menestyksen.

Pieni Merenneito
Pieni merenneito – Kuvassa Sonja Pajunoja, Mikko Vihma

Show on iso kaikin mahdollisin tavoin: merenalainen maailma vaatii näyttävät lavasteet, vielä näyttävämmät puvut, videoprojektoreita ja paljon tekniikkaa, jolla merenneito uiskentelee ilmassa kuin lentäen. Arielin (Sonja Pajunoja) olisi toivonut nousevan vaijereiden varassa ilmaan useamminkin, niin näyttävää ja vaivattoman näköistä merenneidon uiskentelu ja ilmassa tehdyt pyörähdykset olivat.

Kenties taianomaisin hetki oli se, kun prinssi Erik (Martti Manninen) putosi laivastaan mereen ja Ariel ui pelastamaan hukkuvan prinssin. Vaikutti siltä kuin painovoima olisi todella unohtanut molemmat näyttelijät ja kaupunginteatterin suuri näyttämö muuttunut valtamereksi, jossa Ariel kiskoi syvyyksiin vajoavan Erikin takaisin kohti pintaa.

Teatterin taikaa oli toki sekin, että näyttelijöiden saavuttaessa näyttämön katon, he olivatkin jo sekuntia myöhemmin takaisin näyttämön lattialla ja kuivalla maalla.

Pieni Merenneito
Pieni merenneito – Kuvassa Martti Manninen

Musikaalissa oli värejä, vauhtia ja silmänruokaa niin, että erityisesti hittikappaleen Jää syvyyksin (Under the Sea) olisi voinut kelata alkuun ja katsella heti uudelleen. Lavalle vyöryi toinen toistaan värikkäämpiä mereneläviä mielikuvituksellisissa asuissa, toiset näyttelijöistä olivat muuttuneet korallimättäiksi, jotka kuhisivat pikkukaloja, ja taustalle liihotteli isompia kaloja usean näyttelijän kannattelemina.

Pieni Merenneito
Pieni merenneito – Kuvassa keskellä Tero Koponen ja Sonja Pajunoja

Näyttävin hahmo oli kuitenkin merinoita Ursula (Sanna Saarijärvi), jonka lonkerot täyttivät puolet lavasta ja liikkuivat kahdeksan muun näyttelijän ohjaamina. Saarijärvi oli Ursulana niin häikäisevän huikea ja herkullisen sarkastinen, että hän suorastaan varasti koko show’n.

Pieni Merenneito
Pieni merenneito – Kuvassa Sanna Saarijärvi

Ursulan lisäksi komiikkaa tarinaan toivat myös hermostunut Sebastian-rapu (Tero Koponen), Pärsky-kala (ensi-illassa Alek Pèrez Lahtinen) ja suulas Skuutti-lokki (Tuukka Leppänen). Sebastianilla oli kunnia esittää kaksi musikaalin suurinta hittikappaletta, jo edellä mainittu Jää syvyyksiin sekä Suudelkaa (Kiss the Girl).

Pieni Merenneito
Pieni merenneito – Kuvassa Tero Koponen, Tuukka Leppänen, Sonja Pajunoja

Hittikappaleista suurin oli tietysti Arielin teema, Maailma tuo (Part of Your World), josta kuultiin useampiakin variaatioita, ja Pajunoja esitti vahvasti ja varmasti useamman uuden, musikaalia varten sävelletyn kappaleen.

Musikaalissa myös Erik pääsi laulamaan, onneksi, sillä Mannisen laulu soi niin lyyrisesti, että se oli illan suurinta iloa korville. Myös Tritonin (Mikko Vihma) laulua olisin voinut kuulla enemmänkin.

Pieni Merenneito
Pieni merenneito – Kuvassa Mikko Vihma, Tero Koponen

Hienosta toteutuksesta huolimatta on annettava hieman kritiikkiä teoksen käsikirjoitukseen, johon HKT:llä ei ole ollut tietenkään mahdollisuutta vaikuttaa. Disneyn Pieni merenneito eroaa tarinansa puolesta H.C. Andersenin alkuperäisestä sadusta, ja onnellinen loppu, jossa prinsessa saa prinssinsä kuuluu tähän tarinaan. Se ei kuitenkaan enää näin 30 vuotta myöhemmin häiritse, vaan jäin kaipaamaan juonessa yhtä elokuvan loppupuolen käänteistä.

Ursula ei nimittäin tässä versiossa muutakaan itseään Vanessa-tytöksi, joka laulaa Arielin äänellä, eikä Erik ole viemässä häntä vihille, kun Arielin on muututtava takaisin merenneidoksi. Olisi ollut hauska nähdä, miten elokuvan dramaattinen lopputaistelu merellä olisi toteutettu teatterin keinoin, sillä tässä versiossa tarinan loppu oli jotenkin liian helppo ja äkillinen.

Olin varma, että myös tyttäreni olisi kysellyt, miksi Ursula ei muuttunutkaan jättiläiseksi, mutta ehkä hän oli ehtinyt jo unohtaa, miten elokuva päättyy.

Pieni Merenneito
Pieni merenneito – Kuvassa Mikko Vihma, Sanna Saarijärvi

Sen sijaan hän ihmetteli, miksi Ariel laulaa muututtuaan ihmiseksi, vaikka hän on luovuttanut äänensä pois. Kieltämättä tämä yllätti minutkin, mutta selitin asian niin, että Arielin laulu kuului vain hänen oman päänsä sisällä, eivätkä muut kuulleet sitä.

Esitys sopi hyvin myös 7-v:lle, ja vaikka hän painautuikin Ursulan huutaessa tiiviimmin kylkeeni, ei hän pitänyt esitystä pelottavana. Hän oli siitä niin vaikuttunut, että nyt hänen mielestään Pieni merenneito voittaa kaikki hänen aiemmin näkemänsä show’t – jopa Aladdinin Broadwaylla!

Pieni Merenneito
Pieni merenneito – Kuvassa Sonja Pajunoja ja Martti Manninen

Myös me aikuiset olimme hyvin vaikuttuneita toteutuksesta, ja Rouva ehti kyynelehtiä esityksen aikana useamman kerran, koska hän oli niin onnellinen HKT:n työryhmän puolesta. Itse olisin katsonut esitystä pidempäänkin, ja voisin hyvin lähteä katsomaan sen toistamiseen. Siispä onnittelut HKT:lle ja työryhmälle hienosta esityksestä! Muita kehotan hankkimaan liput esitykseen heti.

Nyt vaan mietityttää, miten HKT voi laittaa vielä tästä suuremmaksi ja mitä Samuel Harjanne aikoo ohjata seuraavaksi. Jäämme odottamaan innolla.

Pressilippu esitykseen saatu Helsingin kaupunginteatterilta.

Kuvat Robert Seger / HKT

Kulttuuri Lapset Teatteri