Jon Favreaun ohjaama live action -versio vuoden 1994 Disneyn animaatioklassikosta Leijonakuningas sai ensi-iltansa tällä viikolla. Pääsin katsomaan elokuvan kutsuvierasnäytöksessä tiistaina Rouvan kanssa.
Kuva: Disney
Elokuvasta on kirjoitettu jo paljon, ja arviot eivät ole olleet kovin mairittelevia. Päällimmäisenä tuntuu olevan hämmennys: mitä elokuvasta pitäisi ajatella ja miksi se on ylipäänsä tehty. Kritiikki on helppo ymmärtää, mutta ei elokuva kyllä mikään ”karmivan outo” ja ”erikoinen epäonnistuminen” ole, kuten Helsingin Sanomien kriitikko kirjoitti arviossaan.
Elokuvahan on aivan huikean hämmästyttävä tietokonenanimaation taidonnäyte. Eläimet ja Afrikan luonto näyttävät niin todellisilta ja eläviltä, että on vaikea uskoa, että joka ikinen yksityiskohta ja eläin on tehty tietokoneella. Todella, elokuvahan ei teknisesti ole live action -elokuva vaan hyperrealistinen tietokoneanimaatio, jonka kuvauksissa ei ole käytetty yhtään oikeaa eläintä tai lokaatiota.
Eläinhahmot eivät tietenkään voi olla yhtä ilmeikkäitä kuin piirroshahmot, sillä vaikka eläimet puhuvat ja laulavat, ne ovat liikkeiltään ja ominaisuuksiltaan mahdollisimman realistisia, eikä eläimillä ole varsinaisesti kasvonilmeitä.
Suurin ongelma elokuvassa on kuitenkin sama kuin muissakin Live Action -versioissa Disney-elokuvista: alkuperäinen leffa on niin ikoninen ja jokaiselta yksityiskohdaltaan ulkoaosattu, että kahden elokuvan vertailu on väistämätöntä. Kun leffa ei edes yritä kertoa toista tarinaa (kuten Maleficient tai Dumbo) tai päivittää tarinan näkökulmaa (kuten Aladdin), uusi elokuva on altavastaajan asemassa.
Uusi Leijonakuningas on niin uskollinen alkuperäiselle, että olisin toivonut näkeväni jopa enemmän uusia näkökulmia tai tulkintoja. Nalan roolia kasvatettu hieman alkuperäisestä, mutta muuten muutokset olivat hyvin hienoisia.
Lauluissa suurin ero alkuperäisen ja uuden version välillä on Scarin kappaleessa ”Be prepared”. Se on lyhyempi ja sanoituksiltaan erilainen kuin alkuperäinen, eikä Scarin näyttelijä myöskään laula vaan lähinnä puhuu kappaleen läpi.
Nalan ääninäyttelijänä toimiva Beyoncé esittää elokuvassa uuden kappaleen, Spirit, mutta elokuvassa laulua ei esitä Nala, vaan laulu soi taustalla, kun Nala ja Simba juoksevat aavikon läpi kohti Jylhäkalliota. Laulu jää irralliseksi ja on tyyliltään hyvin erilainen muihin kappaleisiin verrattuna.
Beyoncé kuulostaa mielestäni kappaleessa Can You Feel the Love Tonight myös liikaa Beyoncélta. Hän on teknisesti huikean taitava ja hänen tavaramerkkinsä on melodian variointi ja koristelu, mutta tässä roolissa vähempikin olisi riittänyt, sillä ainakin itseäni häiritsee, että Nala kuulostaa liikaa r’n’b-laulajalta. Tämä varmasti jakaa mielipiteitä.
Koomiikkopari Timon ja Pumbaa pääsivät sooloilemaan useamman kerran, ja he vitsailivat paikoin tavoilla, jotka aukeavat vain, jos tuntee alkuperäisen elokuvan hyvin. Esimerkiksi Hakuna Matata -laulun alkuperäisessä versiossa Pumbaa riimittelee ”I got downhearted everytime that I…”, ja Timon keskeyttää hänet ”Hey Pumbaa, not in front of the kids”. (Ennen kuin Pumbaa jatkaisi: ”…farted.”) Nyt Pumbaa laulelee riimin loppuun: ”…farted” ja ihmettelee, miksi Timon ei estelekään häntä: ”Are you gonna stop me?”
Toinen Disney-fania ilahduttava vitsi liittyy siihen, kun Simba ja Nala palaavat Jylhäkalliolle ja Pumbaa valitaan vapaaehtoiseksi toimimaan syöttinä hyeenoille. Timon ottaa ranskalaisen aksentin ja esittelee Pumbaan hyeenoille lähes samoin sanoin kuin Kaunottaren ja Hirviön Lumière avaa laulun Be Our Guest. ”It is with deepest pride and greatest pleasure that we proudly present… your dinner. Be… our…”, ja sitten parivaljakko pakenee.
Elokuvan ikäraja on 12, eli vanhempien kanssa sen pääsee katsomaan 9-vuotiaana. Tämä oli suuri pettymys sekä itselleni että tyttärelleni, sillä odotimme pääsevämme katsomaan elokuvan yhdessä. Ymmärrän kyllä animaatiota korkeamman ikärajan, sillä näin realistisena animaationa elokuva on piirrettyä hurjempi ja jännittävämpi. Scarin pahuus tulee esiin vieläkin julmempana.
Tätä elokuvaa on vaikea arvioida objektiivisesti. Elton Johnin ja Hans Zimmerin musiikki on yhä upeaa. Tarina on koskettava. Nauroin monta kertaa. Vuodatin kyyneliä, kun Rafiki nosti Simban ja myöhemmin Simban ja Nalan poikasen käsilleen Jylhäkalliolla. Viihdyin mainiosti.
Mutta hienoa CGI-animaatiota lukuunottamatta uudessa elokuvassa ei oikeastaan ole yhtään yksityiskohtaa, joka olisi alkuperäistä parempi, joten arvio voisi olla mitä tahansa yhden ja viiden tähden välillä.
Joko olet nähnyt elokuvan itse? Mitä pidit?
