Giuseppe Verdin Aida on niitä oopperoita, jotka olen tuntenut aiemmin vain nimeltä. Oopperan kuuluisa instrumentaalinen voitonmarssi oli kyllä entuudestaan tuttu, mutta muuten en tiennyt lainkaan, mitä olisi odotettavissa.

Alun perin 1800-luvun lopulta peräisin oleva ooppera sijoittuu libretoltaan muinaiseen Egyptiin. Egypti käy sotaa Etiopian kanssa, ja sotapäällikkö Radames rakastuu faraon orjaan, Aidaan, joka on Etiopian kuninkaan tytär. Faraon tytär, Amneris, on kuitenkin iskenyt silmänsä Radamesiin, joten luvassa on kolmiodraamaa. Tilannetta mutkistaa se, että Aida näkee isänsä etiopialaisten sotavankien joukossa ja pyytää faraolta vankien vapauttamista.

Ohjaus, puvustus ja lavastus on tehty tähän Kansallisoopperan versioon vuonna 2010, ja sen kuvamaailma vie Mussolinin Italiaan ja 1900-luvun maailmansotiin ja nykyaikaan. Tämä näkyy erityisesti puvustuksessa, ja sekä sotilaiden vaatetus että naisten juhlavaatteet pystyy sijoittamaan 1900-luvulle. Sotavankien oranssit haalarit taas viittaavat Guantanamo Bayn vankien asuihin.

Ensimmäisen puoliajan olin hämmentynyt tästä. Libretossa liikutaan muinaisessa Egyptissä ja puhutaan faraosta, mutta lavalla näkyi 1900-luvun eurooppalainen hovi. Tämä hämmennys menee tietysti sen piikkiin, että olen oopperakatsojana melko tuore, joten en erityisemmin kaipaa sitä, että klassikkoteoksiin haetaan näyttämösovituksissa uusia kulmia. Jos siis libretto sijoittuu muinaiseen Egyptiin, odotan näkeväni muinaista Egyptiä myös lavalla.

Toisella puoliajalla pääsin tästä kuitenkin yli. Tarina sinänsä on ajaton, ja kun toinen puoliaika keskittyi enemmänkin Aidan, Ramadesin ja Amneriksen kolmiodraamaan, se olisi voinut sijoittua mihin aikaan tahansa. Ajattelin myös, että eiväthän tapahtumat ole muutenkaan tosia, joten tarinan voi ajatella tapahtuvan kuvitteellisessa eurooppalaisessa Egypti-nimisessä valtiossa, joka kävi maailmansotien aikaan sotaa kuvitteellisen Etiopia-nimisen valtion kanssa. Ongelma ratkaistu! Tätä ohjaaja Georg Rootering oli ehkä myös hakenut, ja hän kertookin käsiohjelman tekstissä, että katsoja on ”jatkuvasti sekä nykyajassa että menneessä”.

Musiikiltaan Aida on täydellinen. On sekä huikeita aarioita että upeita kuoroteoksia, ja varsinkin ensimmäisen puoliajan loppupuolen ensemblet olivat hienoa kuultavaa. Myös jo aiemmin mainitsemani voitonmarssi, jota soittavat trumpetistit olivat osin yleisön seassa, kajahti ihokarvat pystyyn nostattavan komeasti.

Teoksessa nähtiin myös tanssikohtauksia, jotka olivat hieno lisä esitykseen, ja näkisin baletin tanssijoita mielelläni useamminkin oopperoissa. Veronika Dzhioeva Aidana, Anna Danik Amneriksena ja Mika Pohjonen Radamesin rooleissa tulkitsivat roolinsa vahvasti.

Tämäkin rakkaustarina päätyy traagisesti, ja nyt jäinkin pohtimaan, löytäisinkö ensi kaudella jonkin oopperan, jossa olisi onnellinen loppu. Tosca, Madama Butterfly, Carmen, La Traviata… Jos tunnet teokset, huomaat niissä jotain yhtäläisyyksiä.

Ooppera on katseltavissa kokonaisuudessaan Oopperabaletti.fi.ssä. Mainitsemani voitonmarssi alkaa kohdasta 1:20:37.

Edellisiä kirjoituksiani oopperoista löydät avainsanan ’ooppera’ alta.

Kuvat: Sakari Viika / Suomen Kansallisooppera

Lippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta.