Kappas, töihin paluusta on jo reilu kuukausi! Ensimmäiset viikot töissä olivat aikamoista pehmeää laskua, mutta nyt olen päässyt kiinni molempiin uusiin projekteihini, ja kylläpä on kivaa olla taas töissä ja aikuisten parissa. Uusien tehtävien myötä tuntuu lähes kuin olisi aloittanut täysin uudessa työpaikassa, ja on virkistävää olla taas kädet kunnolla savessa! 

Töihin paluu tarkoitti suurta muutosta myös lapsille. Poika aloitti päiväkotinsa, ja tyttökin palasi siihen arkeen, jossa päiväkodissa ollaan viitenä päivänä viikossa ja hoitopäivä on puolisen tuntia pidempi kuin hoitovapailla ollessamme.

Päiväkodin alku on sujunut yllättävän hienosti. Poika sopeutui uuteen arkeensa erinomaisesti jo ensimmäisellä harjoitteluviikolla eikä itkeskellyt perääni kuin aivan muutamana aamuna. Alkua on toki helpottanut se, että isosisko on koko ajan siinä lähellä, auttaa kaikessa ja leikkii ulkonakin pikkuveljen kanssa.

Päiväkodin aikuiset raportoivat, miten poika leikkii kaikki päivät iloisesti muiden lasten kanssa, kulkee rohkeasti pihalla kuin olisi ollut siellä pidempäänkin, oppii päivittäin uusia sanoja ja on ylipäänsä hyvin aurinkoinen ja peruspositiivinen. Oli hauskaa kuulla, että hänestä käytettiin juuri näitä sanoja, sillä niin olemme kuvailleet poikaamme itsekin.

Vaan kotona on nyt hieman toinen meno. Päiväkodin alku on ollut kuitenkin sen verran stressaavaa, että lapsiraukka on iltaisin todella väsynyt ja suuttuu ja itkee herkästi. Muistan, että tytön päiväkodin alun kanssa 4,5 vuotta sitten oli aivan samanlaista juuri ensimmäisen kuukauden kohdalla, joten tämä oli odotettavissa. Toivottavasti saamme pian sen aurinkoisen pojan takaisin myös kotiimme.

On tämä muutos kuitenkin ollut vanhemmalle lapsellekin melko rankkaa, ja myös hän on ollut väsyneempi kuin vielä talvella. Tällä viikolla lapset ovat kyllä jo vaikuttaneet virkeämmiltä iltaisin ja heränneet myös aamulla hyväntuulisina, joten ehkä hekin alkavat jo tottua uuteen arkeen.

Itselläni rutiinit päiväkotilogistiikassa ovat alkaneet löytyä – pyöräilyä lukuun ottamatta. Nyt, kun päiväkotiin pitää taas mennä rattaiden kanssa, pyörän mukaan ottaminen on jos ei mahdotonta niin ainakin hyvin hankalaa. Niinä päivinä, kun haluan pyöräillä töihin, joudun siis käytännössä tekemään päiväkotireissun erikseen ja joko palaamaan kotiin hakemaan pyörää tai viemään sen kotiin ennen kuin haen lapset päiväkodista.

Ei se matka ylitsepääsemättömän pitkä ole, mutta kun muutenkin tunnen olevani joka päivä sekä jostain myöhässä että lähteväni kaikkialta liian aikaisin, jokainen hukkaminuutti näissä siirtymissä on liikaa. Lapsen voisi tietty kuljettaa pyörän istuimessa, jos istuimen jättää sitten päiväkotiin odottamaan lapsen noutoa.

Vaan kyllä täytyy sanoa, että omat energiatasoni iltaisin ovat aivan toisenlaiset kuin hoitovapaalla tai ennen sitä. Iltaisin on vaikea jaksaa tehdä mitään ylimääräistä, ja huomaan ajatuksieni olevan lähinnä työasioissa. Mutta kyllä tämä tästä varmasti vähitellen tasaantuu, ja löytänen itsekin taas sopivan tasapainon työn ja vapaa-ajan – ja bloggaamisen – välillä.