Talven oopperarupeaman päätteeksi kävimme katsomassa vielä Giacomo Puccinin Madama Butterflyn Kansallisoopperassa. Japanilaissyntyisen Yoshi Oïdan ohjaaman oopperan ensi-ilta oli viikko sitten, ja näimme sen toisen esityksen keskiviikkona.
Tämäkään teos ei ollut itselleni aiemmin tuttu, mitä nyt olen joskus kuullut oopperan radiosta ymmärtämättä tarinasta mitään. Tällä kertaa olin kuitenkin muistanut ottaa jo etukäteen selvää, mistä siinä lauletaan, joten tarinaa oli helpompi seurata oopperan lavalla.
Olen jotenkin tiedostamattani valinnut peräkkäisiksi oopperakokemuksiksini hyvin traagisia teoksia. Marraskuinen Taikahuilu oli toki kepeää hömppää, mutta sen jälkeen sekä La Traviata, Carmen että Madama Butterfly päättyvät pääosan kuolemaan. Yksi kuolee sairauteen, toinen murhataan ja kolmas riistää oman henkensä. Anteeksi spoilerit.
Näistä Madama Butterflyn tarina on kuitenkin kaikkein traagisin ja koskettavin. Nuori japanilainen nainen, myös Butterflyksi kutsuttu Cio-Cio-San, kaupataan vaimoksi Japanissa palveluksessa olevalle amerikkalaisupseerille, Pinkertonille. Miehelle nainen on vain leikkikalu, mutta nainen – tai oikeammin 15-vuotias tyttö – ei tätä ymmärrä ja rakastuu tähän todella. Cio-Cio jopa kääntyy kristityksi ja tulee sukunsa hylkäämäksi.
Pinkerton palaa pian takaisin Amerikkaan mutta ei tiedä, että Cio-Cio odottaa hänelle lasta. Nainen jää odottamaan miehen paluuta pariskunnan yhteisen pojan kanssa, mutta mies palaa vasta kolmen vuoden päästä ja särkee Cio-Cion sydämen.
Käy ilmi, että Pinkerton on mennyt uusiin naimisiin Amerikassa ja palannut Japaniin uuden vaimonsa kanssa. Hän tapaa Cio-Cion vain tarjotakseen tämän pojalle uuden elämän Amerikassa. Cio-Cion sydän murtuu ja hän tarttuu samaan tikariin, jolla hänen isänsä on tehnyt itsemurhan.
Aivan alkuun on sanottava, että pidin tästä oopperasta todella paljon. Sanoisin, että tämä saattaa ottaa tähän mennessä näkemistäni oopperoista (joita ei siis ole kuin kahdeksan) jopa ykkössijan, ainakin jaetun sellaisen Jevgeni Oneginin kanssa.
Giacomo Puccinin musiikki on hyvin melodista, ja siinä kuullaan viittauksia japanilaisiin sävelmiin ja myös Yhdysvaltain kanssallislauluun. Tarina etenee rivakasti, ja lauluissa on runsaasti dialogia. Toisissa oopperoissa laulajat saattavat jäädä toistelemaan samoja sanoja ja lauseita niin, että dialogi ei oikein tunnu etenevän, mutta tässä lähes jokainen laulettu fraasi oli uusi lause, ja tekstityslaitetta oli vilkuiltava tiheästi.
Toisaalta tämä vei huomiota hieman lavan tapahtumilta. Luin esimerkiksi Helsingin Sanomien arviosta siitä, miten ohjaaja oli halunnut häivyttää tarinasta alkuperäisen lapsiinsekaantumisteeman siten, että kun Cio-Cio kertoo olevansa 15-vuotias, toinen hahmo lavalla nauraa tälle pitkään ja näin osoittaa, että Cio-Cio olisikin vanhempi. Tällainen minulta meni täysin ohi, ja pidin Cio-Ciota lapsena, kuten alun perinkin on kirjoitettu.
Kansallisoopperan versio on yhdistelmä vuosien 1904 ja 1907 versioita opperasta, ja tässä versiossa Pinkerton on esimerkiksi avoimemman rasistinen kuin oopperan uudemmissa versioissa. Mies halveksii japanilaista kulttuuria ja kutsuu japanilaisia vinosilmiksi.
Näkemässämme esityksessä Cio-Cion roolissa oli sopraano Hiromi Omura ja Pinkertonia esitti tenori Mika Pohjonen. Erittäin hienot roolisuoritukset molemmilta. Pidin kovasti Cio-Cion apulaista Suzukia esittäneestä mezzosopraano Jenny Carlstedtistä ja myös baritoni Olli Tuovinen teki mainion roolin konsuli Sharplessina.
Kovin liikuttavaa oli myös, kun lavalle tallusteli pieni, ehkä 3-vuotias poika, joka esitti Cio-Cion ja Pinkertonin lasta. Hänen rooliinsa kuului istua hiljaa paikoillaan ja näyttää söpöltä, ja sen hän teki hämmästyttävän hyvin.
Lavastuksen ja puvustuksen suhteen esitys oli hyvin klassisilla linjoilla. Se oli kaunis yhdistelmä japanilaista estetiikkaa ja karuja metalliportaikkoja, ja pidin sitä onnistuneena. Arvostin myös sitä, että tapahtumia ei ollut lähdetty siirtämään toiseen aikaan tai paikkaan, vaikka kyseessä yksi maailman esitetyimmistä oopperoista onkin.
Orkesteri soitti upeasti, kuten aina, ja aiemmissa oopperoissa ajoittain kuulunutta orkesterin ja solistien eriaikaisuutta en havainnut kuin aivan parissa kohdassa.
Olen tällä hetkellä todella tyytyväinen ensinnäkin siihen, että kävin katsomassa juuri tämän oopperan, sillä pidin siitä hyvin paljon. Vielä tyytyväisempi olen siihen, miten päätin silloin joskus 1,5 vuotta sitten, että haluan tutustua oopperaan taidemuotona ja käydä katsomassa useita erilaisia esityksiä.
Kun aivan ensimmäisten oopperoiden kohdalla ihmettelin ja kurtistelin kulmiani, seuraavissa aloin jo löytää asioita, joista pidin. Nyt huomaan nauttivani jokaisesta näkemästäni oopperasta yhä enemmän ja aivan eri tavalla kuin aiemmin. Sanoisin jopa, että ooppera on vienyt minut mukanaan niin, että yhden esityksen nähtyäni haluaisin nähdä heti jo seuraavan.
Nyt en ole kuitenkaan (näillä näkymin) menossa oopperaan ennen kuin seuraavan kerran vasta toukokuussa. Varasin nimittäin liput Wagnerin Parsifaliin. Yli viisituntinen teos kahdella väliajalla kuulosti haasteelta, jonka haluan ottaa vastaan seuraavaksi.
Ja nyt kun olen nähnyt jo joitain hyvin klassisia oopperoita 1700- ja 1800-luvuilta, ensi kaudella haluaisin tutustua moderneihin teoksiin 1900- ja 2000-luvuilta. Ehkä nähdä jonkin kanta-esityksenkin. Odotankin innolla syyskauden ohjelmiston julkaisua!
Kuvat: Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera
Lippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta.
