Kansallisbaletin Alminsalin katsomossa kävi eilen kova kuhina ennen Muumipeikko ja taikurin hattu -esityksen alkua. Monet pienet katsojat olivat varmasti ensimmäistä kertaa koskaan katsomassa balettia, ja lähes oikeiden muumien näkeminen oli tietysti jännittävää.

Tove Janssonin muumitarina on hyvä ja helposti lähestyttävä valinta ohjelmistoon lapsia ajatellen, sillä tuttua tarinaa on helppo seurata, vaikka esityksessä ei mitään puhutakaan. Koreografiat balettiin on tehnyt Kenneth Greve ja elokuvamusiikkiin kallellaan oleva soundtrack on Tuomas Kantelisen käsialaa.

Musiikki on sopivan eeppistä ja maalailevaa, koreografiat ilo silmälle ja hahmot näyttävät siltä, miltä pitääkin. Mittasuhteiltaan esitys on kuitenkin niin paljon pienempi kuin Kansallisbaletin edellinen muumibaletti, että näytöksen päätyttyä jäin eniten miettimään, mitä kaikkea esityksessä ei ollut.

Taikurin hattu on jatkoa Kansallisbaletin edelliselle muumibaletille, Muumipeikko ja pyrstötähti, jonka kävimme itsekin katsomassa vuosi sitten. Silloinen teos oli pidempi ja väliajallinen, joten kaikkein pienimmille katsojille se saattoi olla liian pitkä. Ymmärrän siis hyvin, miksi Taikurin hattu on nyt merkittävästi lyhyempi, vain 45 minuuttia kestävä, ja väliajaton. Esitys myös alkoi klo 18, joten se päättyi hyvissä ajoin ennen iltapala- ja nukkumaanmenoaikaa. Se soveltuu siis erinomaisesti ensibaletiksi päiväkoti-ikäisille.

Lyhyt kesto vaikuttaa kuitenkin siihen, mitä kaikkea lavalla ehditään kertoa. Siinä missä Muumipeikko ja pyrstötähti -baletti kertoi suurin piirtein kaikki olennaiset tapahtumat alkuperäisestä kirjasta, Taikurin hatun tarinaa on tähän balettiin jouduttu lyhentämään merkittävästi.

Dramaturgiset valinnat ovat makuasioita, mutta minä vanhana muumifanina jäin kaipaamaan useita lempikohtauksiani ja jopa hahmoja kirjasta. Esimerkiksi Muumitalon muuttuminen viidakoksi ja Muumipeikon muuttuminen kummituseläimeksi puuttuivat baletista tyystin, ja muutenkin taikurin hattu olisi kaivannut lisää taikuutta.

Seikkailu hattivattien saarella ja puisen laivan keulakuvan löytyminen ovat toki koko tarinan kannalta melko merkityksetön sivujuoni, joten niiden pois jääminen on ymmärrettävää. Sen sijaan Tiuhtin ja Viuhtin olisi pitänyt olla mukana myös baletissa. Heillä on sekä merkittävä osa koko kirjan juonessa ja kuningasrubiinin löytymisessä että myös suuri symboliarvo itsensä kirjailijan ja hänen ystävättärensä alter egoina.

Esityksen parasta antia olivat talvinen avauskohtaus lumisateineen, ilmeikäs Pikku Myy (Iga Krata), joka myös nousi koko baletin päähenkilöksi, ja kahdentoista hengen ensemble, joka esitti välillä tanssivia kukkasia ja välillä Mörön kylmää henkäystä. Kukkasten merkitystä tarinassa en tosin aivan ymmärtänyt.

Myös muumit tanssivat sen, minkä isoine nenineen ja vatsoineen pystyivät, mutta kovin vaativia koreografioita isojen pukujen kanssa ei tehdä. 

Esityksen loppupuolella pääsivät loistamaan Taikuri (Maksim Tšurjakov) sekä ihmiseksi muuttuva rubiini (Hanako Matsune). Näin ison roolin antaminen rubiinille mietitytti, mutta toisaalta se omalla tavallaan selittää, miksi Taikuri on niin kovin ihastunut jalokiveensä. Kirjan varsinainen loppuratkaisu, toisen rubiinin taikominen Tiuhtille ja Viuhtille jää baletista puuttumaan, mutta eipä lavalla ollut Tiuhtia ja Viuhtiakaan laukkuineen.

Tyttäreni suosikkeja olivat Pikku Myy ja Mörkö, joka oli hänen mielestään söpö. Mutta myös hän mietti esityksen päätyttyä, että jokos tämä nyt loppui. 

Mutta sehän on tietysti vain merkki siitä, että se mitä näimme oli mieluisaa, ja olisimme voineet hyvin katsella esitystä vielä toisetkin 45 minuuttia. Baletti oli iloinen, hyväntuulinen, hauska ja tanssin tasoltaan tietysti ensiluokkainen.

Mutta jos Kansallisbaletti jatkaa muumibalettien sarjaa, toivon, että seuraava tarina on taas täyspitkä, väliajallinen esitys. Miltä kuulostaisi vaikkapa Taikatalvi?

Kuvat: Mirka Kleemola, Suomen Kansallisbaletti

Lippu esitykseen saatu Kansallisbaletilta.