Viitaten viime päivinä somessa ja lehdissä velloneeseen keskusteluun bisnespukeutumisesta jaan uudelleen tämän aiheeseen liittyvän kuvan vuoden takaa. 

Tässä viitataan siis Jani Niipolan ja Minna Kiistalan kirjaan suomalaisesta bisnespukeutumisesta ja Helsingin Sanomien haastatteluun, jossa he kertoivat hyvin kärjistetysti ja kärkevästi, mikä suomalaisessa työpaikkapukeutumisessa on pielessä ja miten sitä pitäisi muuttaa.

Nyt kun olen lukenut useamman vastineen ja kommentin alkuperäiseen juttuun, en oikeastaan enää tiedä, mikä on ongelma ja missä suomalaisten pukeutuminen on niin pahasti pielessä. Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että pukeutuminen on muuttunut rennommaksi koska työtehtävät ovat muuttuneet ja asiantuntijatyö lisääntynyt ja että tietyillä aloilla ja tietyissä paikoissa odotetaan edelleen muodollisempaa pukeutumista.

Oma suhtautumiseni vaatteisiin on kaksijakoinen. Toisaalta haluaisin pukeutua paremmin mutta käytännössä en jaksa. En jaksa käydä vaateostoksilla enkä käyttää viittä sekuntia pidempää vaatteiden valintaan aamulla. Suoraan sanoen jopa inhoan vaatteiden etsimistä ja ostamista, ja siksikään tässä blogissa ei asukuvia nähdä.

Vaikka tyttäreni silmissä käytänkin siis aina samoja vaatteita, käytännössä ne ovat usein vain samankaltaisia: siniset farkut ja kauluksellinen pikeepaita. Viileämmällä ilmalla neule, college tai pitkähihainen puuvillapaita. Lisäksi työpisteelläni odottaa kolme työhupparia, joista valita. 

Toisaalta voisin hyvin käyttää samoja vaatteita joka päivä, jos niitä ei tarvitsisi välillä pestä.

Nykyinen työpaikkani ja koko pelitoimiala on tietysti ääriesimerkki rennosta pukeutumisesta. Monet kulkevat päivästä toiseen huppareissa ja verkkareissa, mutta kyllä kollegoissani on niitäkin, jotka napittavat joka päivä kauluspaidan päälleen.

Kun on kerran valinnut jonkin tyylin, sitä on vaikea muuttaa. Nyt kun itse olen jo profiloitunut farkut + pikeepaita -tyypiksi, olisi hyvin outoa ilmestyä töihin jonain päivänä pukeutuneena suoriin housuihin, kauluspaitaan ja slipoveriin. Huppari on myös oikeastaan koko toimialan tunnusmerkki, ja jopa työpaikkamme vartijoilla on viranomaisen hyväksymät Vartija-merkillä varustetut hupparinsa.

Koska työpukeutuminen on yrityskulttuuriin liittyvä asia, sen muotouduttua tietynlaiseksi sitä on vielä vaikeampi muuttaa kuin henkilökohtaista tyyliä. Asianajajan tai pankkiirin ei ehkä oleteta edelleenkään saapuvan töihin farkuissa, mutta epämuodollisempaa pukeutumiskoodia noudattavilla työpaikoilla katsottaisiin aivan yhtä pitkään, jos joku tulisikin töihin pikkutakissa tai kynähameessa. Tai itse asiassa siitä vitsailtaisiin: ”Oletko käynyt työhaastattelussa?” Aika kaukaiselta tuntuisi myös ajatus, että työnantaja antaisi koko firmalle ohjeen korjata vaatetusta. Olen kyllä kuullut joskus näinkin tapahtuneen.

Olen kuullut myös urbaanin legendan rahoitusalalta. Kun työntekijä saapui eräänä päivänä töihin mustan puvun sijaan sinisessä puvussa, häneltä kyseltiin: ”Onko tänään joku Linnanmäki-päivä?”

Työvaatetusta voi pitää univormuna, joka helpottaa pukeutumista. Kun pukukoodi on tiukka, ei ole epäselvää, miten pitää pukeutua. Pahinta ja vaikeinta on mielestäni ”business casual”, eli pitäisi olla rento muttei liian rento. Tämä oli useimmiten pukukoodi myös edellisessä työpaikassani liikeenjohdon konsulttina.

Silloin pidin periaatteena, että uusille asiakkaille ja ensimmäisiin tapaamisiin mentiin puvussa (musta rahoitusalalle, harmaa/ruskea muualle) ja tämän jälkeen vaatetusta sovitettiin toimeksiannon ja asiakkaan mukaan. Jos asiakkaan tiloissa työskenneltiin pitkiä aikoja ja täysipäiväisesti, mentiin rennompaan suuntaan, ja joissain toimeksiannoissa oli OK olla jopa farkuissa. Kauluspaita oli kuitenkin aina oltava, toisaalta kravatti olisi ollut useimmiten liioittelua. Ei sitä kukaan niin sanonut, mutta silti sitä noudatin. Kauluspaidan päällä saattoi sitten olla neule. Omalla toimistolla pukua ei oletettu käytettävän.

Jätin nämä hommat neljä vuotta sitten, ja viime vuonna päätin heittää ison kasan kauluspaitoja, toisen läjän kravatteja ja pari pukua kierrätykseen. En jäänyt kaipaamaan niitä.

Mitä taas tulee nykyiseen pukeutumiseeni: voisin kyllä skarpata sen suhteen vähän, kun taas palaan töihin. Mutta tiedän onneksi myös, että voin edelleen kulkea farkuissa ja hupparissa kuten tähänkin asti ja keskittyä omien töideni tekemiseen tietäen, että ketään ei yksinkertaisesti kiinnosta, millaisissa vaatteissa liikun sen enempää kuin minua heidän vaatetuksensa.

Se on aika mukavaa ja vapauttavaa.