Kylläpä eteni lukeminen joutuisasti, kun otin työn alle Joël Dickerin uusimman kirjan Baltimoren sukuhaaran tragedia (Tammi 2016). Asiassa auttoi se, että kun lähdimme pääsiäisen viettoon maalle, anoppilaan, unohdin reppuni kotisohvalle. Repussa olivat tietokoneeni ja kamerani, joten kuvien ottaminen ja niiden käsitteleminen jäivät automaattisesti pois pääsiäisen suunnitelmista.

Kirja itsekin on kyllä koukuttavaa luettavaa. Olin lukenut sen ensimmäisen puoliskon työmatkoilla bussissa, ja toisen puoliskon ahmaisin lähes yhdeltä istumalta maalle saavuttuamme. Vähän piti nukkua välissä, mutta onneksi lapset herättivät tänään jo aamuseitsemältä jatkamaan.

Kirja on itsenäinen jatko-osa saman kirjailijan hittiteokselle Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka luin kaksi vuotta sitten ja josta pidin erittäin paljon. Molempien kirjojen päähenkilö on kirjailija Marcus Goldman. Edellisessä kirjassa Marcus esiteltiin menestyskirjailijana, jolla oli ensimmäisen kirjansa jälkeen vaikeuksia saada uutta teosta alkuun. Hän alkoi selvittää vanhaa murhaa ja sai siitä ainekset uuteen kirjaansa.

Baltimoren sukuhaaran tragediassa palataan Marcuksen menneisyyteen. Hän matkustaa kirjan alussa setänsä, Saul Goldmanin, luo Floridaan ja tapaa siellä yllättäen entisen tyttöystävänsä, laulajatähti Alexandran. Heti kirjan alussa käy ilmi, että seitsemän vuotta aiemmin Marcuksen Baltimoren-serkkujen perheelle on tapahtunut jotain järkyttävää. Näihin tapahtumiin viitataan vuoden 2004 Tragediana, ja sen myötä myös Alexandran ja Marcuksen välit ovat viilenneet.

”Alexandra, he… he kuolivat!” tokaisee Marcus Alexandralle, mutta juuri muuta lukijalle ei kerrota. Mitä siis on tapahtunut ja ketkä tarkalleen ottaen ovat kuolleet?

Tapahtumia aletaan kerrata Marcuksen ja tämän serkkujen Woodyn ja Hillelin lapsuudesta alkaen, ja tarinaa juoksutetaan usealla aikatasolla. Marcus elää keskiluokkaista elämää vanhempiensa kanssa Montclairissa, New Jerseyssä ja ihailee rikkaita Baltimoren serkkujaan, joiden elämässä kaikki on paljon paremmin ja jotka onnistuvat kaikessa.

Marcus häpeää sitä, että hänen omat vanhempansa, ”Montclairit”, eivät ole yhtä varakkaita kuin Saul-setä ja hänen Anita-vaimonsa ”Baltimoret”. Poikakolmikko viettää kuitenkin yhdessä kaikki lomansa ja ovat koko lapsuutensa ajan kuin veljekset.

Dicker paljastaa Goldmanien suvun historian pala palalta, ja tarina ja juonenkäänteet etenevät kuin dekkarissa. Suuri salaisuus ei vaan olekaan, kuka sen teki vaan mitä tapahtui ja miksi. Vastauksia viimeisiin kysymyksiin saadaan odottaa aivan kirjan loppuun saakka.

Kirja on erittäin hyvin ja koukuttavasti rakennettu juoneltaan, ja sen avattuaan sitä on vaikea laskea kädestään. Rouva piti tätä kirjaa jopa Harry Quebertin tapausta parempana. Lämpimät suosittelut!

Ja nyt pitäisi osata valita, mitä lukea seuraavaksi.