Käytimme lauantaina lastenhoitotilaisuuden hyväksi ja karkasimme Rouvan kanssa elokuviin Jyväskylän Fantasiaan. Edellisen kerran taisimmekin käydä yhdessä elokuvissa kolmisen vuotta sitten, ellei viime kevään Angry Birds -elokuvaa lasketa. Nyt halusimme nähdä kehutun La La Land -musikaalielokuvan.

Elokuva on ohjaaja Damien Chazellen kunnianosoitus hollywoodin kulta-ajan musikaalielokuville. Se on Los Angelesiin sijoittuva aikuisten satu, jossa jazz-pianisti Sebastian (Ryan Gosling) ja näyttelijä Mia (Emma Stone) kipuilevat omien urahaaveidensa kanssa. Sebastian haluaisi avata perinteisen jazz-klubin mutta tyytyy soittamaan joululauluja Samba & Tapas -baarissa, ja Mia kiertää koe-esiintymisissä ja tienaa elantonsa tarjoilijana kahvilassa.

Elokuvan juoni ei suuria yllätyksiä tarjoa, joten käydään suoraan käsiksi musikaalin olennaisimpaan asiaan: musiikkiin. Ja sanon aivan heti, että elokuva jätti sen suhteen ristiriitaiset fiilikset.

Musiikkia elokuvassa oli paljon mutta laulunumeroita yllättävän vähän. Koska menin katsomaan elokuvaa juuri musikaalina, olin odottanut enemmän laulua, ja olisin myös toivonut että Gosling ja Stone olisivat yllättäneet musikaalitähtinä positiivisesti samoin kuin vaikkapa Ewan McCregor ja Nicole Kidman Moulin Rougessa. Karismaattisia näyttelijöitä molemmat kyllä olivat, ja tanssijoina varsin uskottavia, mutta laulajina kovin keskinkertaisia. 

Laulujen sijaan elokuvassa oli paljon jazz-musiikkia, joka svengasi hyvin, ja musiikki ylipäänsä oli hienoa. Gosling esitti jazz-pianistia myös erittäin hienosti, ja hänen olisi voinut jopa uskoa soittavan itse pianoaan. 

Elokuvan huippukohtia olivat (hivenen korni) alkunumero, jossa lauletaan ja tanssitaan moottoritien rampilla, Sebastianin ja Mian duetto Hollywoodin kukkuloilla steppausnumeroineen (ks. elokuvan juliste) sekä aivan elokuvan lopussa ollut epilogi, jossa Mia käy mielessään läpi aiempia tapahtumia. Olisin kuitenkin toivonut näkeväni jotain yhtä pakahduttavaa kuin Moulin Rouge tai järisyttävää kuin Les Miserables, jonka jälkeen en voinut lähestulkoon puhua liikutukseltani.

Pohdin elokuvateatterista lähtiessäni, että ei tämä sellainen elokuva ollut, jota haluaisin katsella uudelleen ja uudelleen. Kuuntelimme soundtrackin siitä huolimatta Spotifysta, ja huomasin, että musiikki toimi yllättävän hyvin myös elokuvasta irrotettuna ja että pidin parista kappaleesta toisella kuuntelulla enemmän kuin leffassa. Esimerkiksi Mian koelaulu (Audition / The Fools Who Dream) jäi madoksi korvaan, ja hyräilen välillä myös City of Starsia. Molemmat kappaleet ovat myös Oscar-ehdokkaita.

Mielenkiintoista on, että kappaleiden sanoitukset on tehnyt sama parivaljakko Pasek & Paul, jotka olivat Broadwaylla juuri katsomani Dear Evan Hansen -musikaalin musiikin takana. Kyseisen musikaalin musiikki on yksi parhaista kuulemistani, ja olen kuunnellut sitä viime päivinä Spotifystä useita kertoja, sillä levytys julkaistiin vain muutama päivä sitten.

Elokuva oli kaunis, värikäs, hauska, sympaattinen ja viihdyttävä, mutta jotain jäi puuttumaan. Ehkä odotukset oli asetettu liian korkealle. Ehkä otin termin ’musikaali’, liian kirjaimellisesti ja elokuva olisi pitänyt katsoa täysin tuorein silmin ja musikaaleihin tottumattomin korvin eikä odottaakaan laulajilta Broadway-tason belttausta. Jos tämä olisi ollut ensimmäinen näkemäni musikaalielokuva, olisin saattanutkin ihastua lajityyliin.

Ehkä pitää kuitenkin katsoa elokuva joskus toisen kerran uudelleen kotioloissa.

Ja eiköhän tämä leffa ne Oscarinsa joka tapauksessa voita.