Veljeni Leijonamieli kertoo kuolemasta lohdullisesti

Astrid Lindgrenin klassikkosatu, Veljeni Leijonamieli herää henkiin Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttömöllä Jakob Höglundin uudessa musiikkinäytelmässä. Näytelmä onnistuu vangitsemaan hienosti kirjan ydinsanoman – rohkeuden, veljeyden ja toivon – ja tuomaan sen esiin niin, että lopputulos koskettaa niin aikuisia kuin lapsia.

Kirjan tarina ei ole helppo, ja se saattaa vaikuttaa monista jopa liian surulliselta. Kaarle eli Korppu (Mikko Kauppila) ja Jonatan (Alexander Wendelin) ovat veljeksiä, Korppu noin 9-vuotias, Jonatan muutaman vuoden vanhempi. Korppu sairastaa keuhkotautia eikä pysty edes liikkumaan ilman veljensä apua. Hänellä ei ole paljoa elinaikaa jäljellä, mutta Jonatan kertoo, miten veljekset tapaavat kuoleman jälkeen uudelleen Nangijalan maailmassa, jossa ei ole sairauksia eikä kärsimystä.

Poikien kodissa syttyy tulipalo, ja Jonatan kantaa Korpun pois liekkien keskeltä. Jonatan hyppää pikkuveli selässään korkealta palavasta kerrostalosta mutta menehtyy itse talon pihamaalle. Korppu jää kaipaamaan veljeään, mutta hänen sairautensa etenee vääjäämättä, ja lopulta hän seuraa veljeään tuonpuoleiseen.

Kuolema ei ole tarinassa kuitenkaan surullinen asia. Kaarle ja Jonatan löytävät toisensa Nangijalasta, ja todella: Kaarle ei ole enää sairas, ja hänen jalkansa kantavat. Elämä jatkuu toisessa maailmassa, eikä edellistä elämää jäädä kaipaamaan.

Nangijala ei ole kuitenkaan pelkkiä leiritulia ja tarinoita, vaan paikkaa hallitsee tyrannimainen Tengil. Hän pitää asukkaita pelon vallassa ja vahvistaa valtaansa sotilailla sekä pelottavalla Katla-lohikäärmeellä, joka syöksee halvaannuttavaa tulta.

Ennen Kaarlen tuloa Nangijalaan rohkea Jonatan on ehtinyt liittyä vastarintaliikkeeseen, joka vastustaa Tengilin tyranniaa ja pyrkii vapauttamaan Tengilin vangitseman Orvarin. He saavat tukea Ruusulaakson johtajalta Sofialta (Sanna Majuri), ja suojaa Kirsikkalaaksossa asuvalta vanhalta Matiakselta (Kari Mattila). Kaarle tahtoo seuraa Jonatania vaarallisiin seikkailuihin, ja Jonatan kertoo, että jos heille tapahtuu jotain, he tapaavat uudelleen seuraavassa maailmassa, Nangilimassa.

HKT:n toteutus yhdistää kekseliäästi näyttelijöitä, nukketeatteria ja suuren näyttämön näyttämötekniikkaa.Korppu ja Jonatan nähdään tarinassa sekä ihmis- että nukkeversioina, ja myös Tengil sekä hänen armeijansa on toteutettu nukkehahmoilla.

Tarinaa kuljettaa eteenpäin ja paikasta toiseen koko näyttämön täyttävä pyörölava, jolle on pystytetty sisältäpäin valaistuja pyramidimaisia lavasteita, jotka toimivat kukkuloina, vuorina ja jättimäisen lohikäärmeen vartalona. Muuten vähäeleinen lavastus herää eloon erityisesti valaistuksen ansiosta, ja näyttämökuva on näyttävä ja paikoin silmiähivelevän kaunis.

Toisissa kohtauksissa nukkehahmojen käyttäminen on luonnollisempaa: kun veljekset hyppäävät talon katolta, kulkevat vuolaana virtaavan kosken yli tai matkaavat Katlan luolissa, nukeilla saadaan luotua perspektiiviä ja ison seikkailun tuntua. Nukkehahmot vaikuttivat kuitenkin erikoisilta sairaalan lääkäreinä, ja varsinkin Tengilin hahmo oli pelottavan tyrannin sijaan koominen.

Mikko Kauppila on Jonatanina se isoveli, jonka jokainen haluaisi: suojeleva, rohkea ja rakastava. Alexander Wendelinin Korppu on alussa hauras ja epävarma, mutta hänen rohkeutensa kasvaa tarinan edetessä. Kauppilan Jonatan on hahmona aikuisempi, Wendelinin Korppu lapsenomaisempi, mutta molempien poikamainen olemus ja ilmaisu saavat unohtamaan, että hahmoja esittää kaksi aikuista miestä.

Näytelmässä on musiikkia, mutta musikaaliksi en sitä kutsuisi. Musiikilla ja lauluilla on kuitenkin tärkeä rooli tunnelman luojana. Koskettavimmin laulaa Sofian roolissa nähty Sanna Majuri, ja on ilo kuulla myös toista loistavaa solistia, baarimikko Jussin roolia esittävää Tuukka Leppästä.

Lavalla taiteilee myös muusikko Senni Valtonen, joka tuntuu soittavan kaikkia mahdollisia instrumentteja koskettimista konserttikanteleeseen ja nyckelharpasta saksofoniin. Ja juuri kun luulet kuulleesi kaiken, esiin kaivetaan vielä säkkipilli.

Tarinan kertojan osuudet esitetään kuorolausuntana, mikä oli ratkaisuna hivenen vieras. Olisin mielelläni kuunnellut kertojana vaikkapa pelkkää Sanna Majuria, joka on lukenut myös monia äänikirjoja.

Esitys on yllättävän julma, vaikka nukkehahmot värikkäät sauvat aseinaan pehmentävätkin sitä. 8-vuotiaani pohti, että esityksessä oli paljon kuolemaa, mutta se on tietysti koko esityksen teema. Tarina alkaa ja päättyy veljesten kuolemaan, mutta Tengilin sotilaat surmaavat myös Kirsikkalaakson asukkaita.

Seikkailu tempaisi mukaansa ja piti otteessaan koko esityksen ajan, mutta odotusteni vastaisesti näytelmän loppu ei saanut kyynelkanavia avautumaan. Ehkä kasvottomat nukkehahmot veivät jotain siitä tunteesta, joka näyttelijöiden kasvoilta olisi välittynyt. Tai sitten ajatus siitä, että veljekset jatkavat elämäänsä Nangilimassa oli niin lohdullinen, ettei mitään surtavaa oikeastaan ollutkaan.

Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen.

Syksyn muuta ohjelmistoa:

kulttuuri teatteri

School of Rock on kunnianosoitus taidekasvatukselle

Tampereen Työväen Teatterin School of Rock jatkaa TTT:n näyttävien lapsimusikaalien sarjaa. Vuoden 2018 Billy Elliotia kuvailin sanoilla ”yksinkertaisesti järjettömän upea” ja kolme vuotta sitten nähty Matilda oli niinikään ”täysosuma”. Yhteistä näille teoksille on paitsi se, että kaikissa lapsinäyttelijöillä on merkittävä rooli, myös se, että musikaalit ovat Samuel Harjanteen ohjaamia.

Harjanteesta on tullut viime vuosina Suomen musiikkiteatterin suurin nimi, ja hänen ohjauksiaan on voinut nähdä sekä Helsingissä, Turussa että Tampereella. Jos olet seurannut yhtään kaupunkien teatteritarjontaa, et ole voinut olla huomaamatta Harjanteen ohjaamia musikaaleja kuten Pieni Merenneito, Kinky Boots, Anastasia tai Hiljaiset Sillat.

Jos Harjanne ohjaa mitä tahansa, sitä kannattaa lähteä katsomaan myös pidemmän matkan päästä, niin tälläkin kertaa.

School of Rock perustuu vuoden 2003 samannimiseen elokuvaan, jonka pääosaa näytteli Jack Black. Näyttämöversion on säveltänyt monista Broadwayn ja West Endin kestohiteistä tunnettu Andrew Lloyd Webber (mm. Cats, Phantom of the Opera, Evita).

Elokuvasta poiketen näyttämöversio ei ole jukebox-musikaali, jossa soitettaisiin vanhoja rock-hittejä, vaan musikaalin kappaleet on sävelletty varta vasten tätä teosta varten, ja muutama Jack Blackin ja Mike Whiten sävellys on lainattu elokuvaversiosta.

Dewey Finn (Jaakko Wuolijoki) saa potkut bändistään, ja hän onnistuu jekuttamaan itsensä sijaisopettajaksi arvostettuun Horace Greenin kouluun. Tavallisen ja tylsän opetuksen sijaan hän alkaa kouluttaa koululuokasta bändiä, joka osallistuisi Battle of the Bands -bändikisaan. Tämä on tehtävä salassa koulun muilta opettajilta, takakireältä rehtori Rosalielta (Anne-Mari Alaspää) ja varsinkin oppilaiden vanhemmilta.

Vaikka Deweyn syyt hankkiutua sijaisopettajaksi ovat olleet alun perin täysin itsekkäitä, hän onnistuu koskettamaan lapsia syvemmältä ja merkityksellisemmin kuin yksikään muu opettaja aiemmin.

Eliittikoulun oppilaiden vanhemmat eivät kannusta lapsiaan harrastamaan musiikkia, sillä heidän tähtäimessään pitäisi olla hieno työura ja paikka jossain eliittiyliopistossa. Dewey auttaa lapsia löytämään musiikin avulla rohkeutta ja itseluottamusta ja yhdistää luokan yhteisellä projektilla, jossa jokaisella lapsella on oma roolinsa. Toiset soittavat, toiset laulavat, yksi toimii puvustajana ja luokan priimus bändin managerina. Luokan uusi hiljainen tyttö ei juuri puhu kenellekään ennen kuin hän avaa suunsa lauluun ja pääsee loistamaan bändin solistina.

Ja lapset todella soittavat itse lavalla! Rummuissa, bassossa, kitarassa ja koskettimissa nähdään niin vakuuttavaa osaamista, että väliaplodit ovat täysin ansaitut. Musikaalin 8 – 13 -vuotiaat lapsitähdet on valittu 440 hakijan joukosta, ja he ovat käyneet läpi vuoden mittaisen School of Rock -koulun ja saaneet esiintymisvalmennusta ja soiton ja laulun opetusta.

Lasten rooleissa on kaksoismiehitys, ja näkemässämme esityksessä show’n veivät bändin solisti ja soittajat Viola Käki (Tomika, laulu), Eevi Salo (Katie, basso), Matias Penttilä (Lawrence, koskettimet), Jerry Holm (Freddie, rummut) ja Ben Rossi (Zack, kitara) sekä manageri Summer, Alma Järvensivu.

Anne-Mari Alaspää tekee hienon roolityön rehtori Rosalienä, joka vaikuttaa alkuun kovalta ja tiukkapipoiselta mutta pehmenee tarinan myötä ja on lopulta rento ja hauska ihminen.

Musikaalin lämmin sydän on valeopettaja Dewey Finn. Jaakko Wuolijoki, erinomainen laulaja ja rock-uskottava hänkin, on Deweyn roolissa paitsi sympaattinen, energinen ja kannustava, hän myös vaikuttaa aivan aidosti ylpeältä luokkansa lapsitähdistä. Tunne välittyy yleisöön niin, että kun bändi lopulta nousee Battle of the Bandsin valtavalle lavalle (tämä ei taida olla iso spoileri), yleisö kannustaa bändiä seisten ja pyyhkii silmäkulmiaan.

Esitys on samalla kunnianosoitus taidekasvatukselle ja sen kokonaisvaltaiselle vaikutukselle lapsen kehitykseen. Taiteet auttavat lapsia kehittämään kognitiivisia ja motorisia taitoja, joita ei kirjoista lukemalla saa. Taidekasvatus vahvistaa itseluottamusta ja itsetuntoa, mistä on iloa ja hyötyä läpi elämän, mitä sitten aikuisena tekeekään. Ei jokaisesta lapsesta tarvitse tulla ammattimuusikkoa tai -näyttelijää, mutta uskon, että School of Rockin lapset, niin roolihahmot kuin heidän esittäjänsä, kantavat tätä esitystä sisällään lopun elämäänsä.

Kun esitys päättyi, olin niin liikuttunut, etten voinut hetkeen edes puhua.

Tällainen on musiikkiteatterielämys parhaimmillaan: koskettava, hauska, näyttävä, lava täynnä taitavia esiintyjiä ja toteutus viimeisen päälle hiottu. Suorastaan häikäisevä kokonaisuus. Kylläpä tämä teatterisyksy helliikin musikaalifania.

Lippu saatu Tampereen Työväen Teatterilta.

Kuvat: Kari Sunnari / TTT.

Syksyn muuta ohjelmistoa:

kulttuuri teatteri