Tästä alkaa teatterisyksy! Vuoden verran patoutunut kulttuurinnälkäni on valtava, joten ilahduin kovasti kutsusta Helsingin kaupunginteatterin Tatu ja Patu Helsingissä – musiikkinäytelmän ensi-iltaan. Varsinkin, kun ensi-ilta oli siirtynyt jo kahdesti.

Teatterikäynti oli myös siten merkityksellinen, että otin aveciksi 5-vuotiaan poikani, jolle tämä oli ensimmäinen teatterikäynti ikinä! Se tuntuu kyllä oudolta, mutta oudot ovat olleet viimeiset 1,5 vuotta muutenkin.

Tatu ja Patu Helsingissä perustuu Aino Havukaisen ja Sami Toivosen saman nimiseen kirjaan, jossa outolalaiset veljekset saapuvat pääkaupunkiin tapaamaan serkkuaan Joria.

Kirjailijat ovat tehneet näyttämösovituksen yhdessä ohjaaja Sami Rannilan kanssa, joten lopputulos on ehtaa Tatua ja Patua, vaikkei tarina yksityiskohdiltaan noudattelekaan aivan alkuperäisteosta.

Jori-serkku työskentelee HKL:n raitiovaunukuljettajana ja ehtii livahtaa aina karkuun, kun Tatu ja Patu näkevät hänestä vilauksen. Tatu ja Patu ehtivät katsella kaupunkia ja sen nähtävyyksiä serkun perässä juostessaan. Helsingissä on veljeksille monta ihmetyksen aihetta, ja monta asiaa he myös ymmärtävät väärin.

Ovatko raiteille eksyneet lastenvaunut se kuuluisa raitiovaunu? Ja saako suojatien ylittää vain vihreisiin vaatteisiin pukeutuneena? Ja mikä on tämä HKL, mikä komeilee Jorin rinnassa? Hyper Kyper Liikennemies?

Pääosissa nähdään Antti Timonen Tatuna ja Paavo Kääriäinen Patuna. Jori-serkun oranssien viiksien takaa löytyy Paavo Kerosuo, ja neljännen pääroolin tekee Sanna Saarijärvi, jonka siivojahahmoon, Mariin, Tatu ja Patu törmäävät vähän väliä kaupungilla kulkiessaan.

Siinä missä alkuperäinen kuvakirja esittelee kaikki kantakaupungin tärkeimmät nähtävyydet, näytelmässä Helsinki on abstraktimpi. Helsinki tuodaan lavalle pitkälti videoprojisoinnein, mutta nähdään näyttämöllä myös puhallettava raitiovaunu ja lähes tutun näköisiä patsaita: marsalkka Jori, kolme Joria ja Havis Jori.

Hassut sattumukset ja väärinymmärrykset viihdyttivät hyvin 5-vuotiasta, mutta dialogissa, laulujen sanoissa ja lavastuksessa oli paljon hymyilyttävää bongattavaa myös aikuiselle yleisölle. Kari Mäkirannan musiikki oli rytmillisesti ja musiikillisesti monipuolista.

Kun kyselin 5-v:ltä esityksen jälkeen mielipidettä, hän sanoi pitäneensä esityksestä. ”Outokin” se oli, mutta niinhän outolalaisen näytelmän kuuluukin. Tiedustelin vielä, lähteekö hän joskus uudelleen teatteriin kanssani ja sain vastaukseksi: ”Kyllä”, eli kyllä minä hänestäkin teatterikaverin saan.

Voin hyvin suositella Tatua ja Patua päiväkoti-ikäisille ja vähän vanhemmille, esityksen pituuskin oli sopivat pari tuntia väliaikoineen.

Mutta nyt olisi varmaankin jo uskottava, että teatterit ovat todellakin auki ihan pysyvästi, joten olisi aika hankkia lippuja muihinkin syksyn ensi-iltoihin ja uutuuksiin!

Pressilippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta

Kuva: Tuomo Manninen