Oopperan kummitus soi viimeistä kertaa Kansallisoopperassa
Oopperan kummitus palasi Kansallisoopperaan neljännen ja ilmeisesti myös viimeisen kerran. Vuonna 2015 ensi-iltansa saanut produktio on ollut jättimenestys, ja se on vetänyt oopperataloon ennätysyleisöt. Tämänkin syksyn näytökset myytiin loppuun jo hyvissä ajoin.
Andrew Lloyd Webberin säveltämä Oopperan kummitus oli pitkään esitys, jonka en koskaan kuvitellut tulevan Suomeen. Musikaali on kaikin puolin iso ja vaatimukset niin laulajille, tanssijoille kuin orkesterillekin niin kovat, että en uskonut edes Helsingin kaupunginteatterin tarttuvan teokseen. Mutta sitten Kansallisooppera yllätti! Tällainen vaihtoehto ei ollut tullut koskaan mieleenikään, sillä oopperatalomme ei liene aiemmin esittänyt operetteja kevyempiä teoksia.
Oopperan kummitushan ei siis ole ooppera. Tarina kyllä sijoittuu oopperataloon, ja teoksessa kuullaan myös oopperalaulua, mutta esitys on genreltään musikaali. (Siitä lisää alla.)
Silti juuri tämä musikaali on teos, joka sopii oopperataloon todella mainiosti. Mistäpä muualta löytyisi saman katon alta valmiiksi sekä oopperalaulajia, balettitanssijoita että oma sinfoniaorkesteri?
Oopperan kummitus ei ole ooppera
Olen monesti miettinyt, miten selittäisin musikaalin ja oopperan eroa asiaa pohtivalle. Molemmat genret ovat musiikkiteatteria, jossa tarinaa viedään eteenpäin laulujen kautta. Erot havaitsee näyttelijäntyössä, musiikin tyylilajiissa ja laulajien äänenmuodostuksessa.
Joku saattaisi sanoa, että musikaalin ja oopperan ero on se, että oopperat ovat läpilaulettuja, kun taas musikaaleissa on myös puhetta. Tämä pitääkin usein paikkansa, mutta musikaalien joukossa on myös teoksia, joissa ei ole lainkaan puhetta, kuten Evita tai Les Misérables. Oopperan kummitus on lähes läpilaulettu, mutta puhettakin on.
Hiuksenhieno ja vaikeasti määriteltävä ero liittyy esiintyjien näyttelijäntyöhön: Oopperan esiintyjät ovat poikkeuksetta klassisia laulajia, ja vaikka oopperalaulajatkin ovat näyttämöllä roolissa, näytteleminen tehdään musiikin ja laulun ehdoilla. Musikaaliesiintyjä taas on tyypillisesti ensisijaisesti näyttelijä, ja roolin tulkinta on merkityksellisempi kuin täydellinen äänenmuodostus.
Musiikiltaan ooppera on poikkeuksetta klassista. Numerot koostuvat aarioista, ensembleista, kuorokohtauksista ja resitatiiveista. Musikaaleissa sävellykset ovat tyypillisesti rytmimusiikkia (pop, rock, jazz), ja usein laulut noudattavat myös pop-musiikin rakennetta, jossa on erotettavissa useamman kerran toistuvat säkeistö ja kertosäe.
Selkein ero oopperan ja musikaalin välillä on kuitenkin laulajien äänenmuodostus. Oopperalaulajan äänen tulee kantaa sinfoniaorkesterin yli jopa ilman äänenvahvistusta. Laulussa haetaan pitkää legatoa, sulavia rekisterinvaihtoja ja tasaisesti kantavaa ääntä. Klassisen laulun tyypillinen sointi syntyy matalalla pidettävästä kurkunpäästä, avarretusta nielusta ja pyöristetyistä huulista.
Musikaalilaulun tulkinnassa tärkeää on puheenomainen äänenmuodostus ja fraseeraus. Laulutyyli vaihtelee kuiskauksesta suoranaiseen huutoon, ja äänen sointi on kirkkaampi, terävämpi ja jopa nasaalinen. Ylä-äänissä ero on selkein: siinä missä opperalaulaja laulaa korkeat äänet klassisen pyöreästi, musikaalilaulaja ”belttaa” ylä-äänet rintarekisterillä ohentamatta ääntä ja hakee ääneen terävyyttä, kiinteyttä ja erään koulukunnan terminologiaa käyttäen ”twangia”.
Oopperan kummituksessa oopperatyylillä lauletaan vain teoksen kuvitteellisissa oopperoissa Hannibal, Il Muto ja Don Juan Triumphant, mutta muilta osin teoksen sävellykset ja laulutyyli ovat puhdasta musikaalia.
Lloyd Webberin musikaali on Phantomin tunnetuin versio
Tarina kertoo Pariisin oopperatalon, ”Opéra Populairen”, kellareissa elävästä kasvoiltaan epämuodostuneesta miehestä, joka terrorisoi oopperan henkilökuntaa. Hän ei näyttäydy oopperan väelle mutta jättää heille kirjeitä ja saa heidät uskomaan, että oopperassa kummittelee. Hän vaatii oopperan johtoa maksamaan hänelle kuukausirahaa ja pitämään oopperan aition numeron 5 aina tyhjänä häntä varten. Mies on rakastunut oopperassa tanssivaan Christineen, josta hän kouluttaa oopperalle uutta tähtisopraanoa.
Christine tapaa yllättäen entisen rakastettunsa Raoulin, ja he löytävät toisensa uudellen, mistä kummitus tulee mustasukkaiseksi. Kun teatterin uusi johto ei suostu kummituksen vaatimuksiin antaa Christinelle uuden oopperan pääosaa, kummitus raivostuu ja toteuttaa uhkauksensa suuresta onnettomuudesta. Myöhemmin hän ilmaantuu oopperan portaikkoon kesken naamiaisten ja ojentaa oopperan johtajille kirjoittamansa uuden oopperan. Oopperan johto keksii suunnitelman kummituksen nappaamiseksi tämän oopperan ensi-illassa.
Musikaali perustuu Gaston Leroux’n vuonna 1910 julkaistuun kauhuromaaniin, josta on tehty useampia sovituksia niin elokuviksi kuin näytelmiksi. Andrew Lloyd Webberin versio on niistä tunnetuin, joskaan ei kaikkein paras kertomaan Oopperan kummituksena tunnetun miehen taustatarinaa.
Se selviää paremmin esim. vähemmän tunnetusta musikaalista Phantom – Pariisin oopperan kummitus, joka nähtiin viimeksi Jyväskylässä viisi vuotta sitten. Siitä käy ilmi esimerkiksi, että kummituksen nimi on Erik. Tarinoissa on kuitenkin merkittäviä eroja ja molemmat ottavat vapauksia alkuperäisestä kirjasta juonen ja hahmojen suhteen.
Palais Garnier = Opéra Populaire
Kävimme katsomassa Phantomin Lontoossa viime kevään Interrail-matkallamme koko perheen kanssa. Kävimmepä samalla matkalla myös Pariisin Palais Garnierissä, joka on musikaalin Opéra Populairen esikuva ja jonka aulan portaikkoa ja kattotasannetta jäljitellään myös musikaalin produktioiden lavastuksissa.
Kummituksen legendan syntyyn on vaikuttanut vuonna 1896 käynyt onnettomuus, kun oopperasalin kattokruunun vastapaino irtosi ja putosi yleisön sekaan. Yksi katsoja kuoli ja useita loukkaantui.
Palais Garnierin aitio numero 5 on omistettu Phantomille. Kun vaimoni kävi katsomassa eräänä iltana oopperatalossa esityksen, hänellä oli paikka viereisessä aitiossa, ja vannotin häntä tarkistamaan, kuka Phantomin aitiossa istuu. Siellä oli vanhempi rouva, joka söi väliajalla omenan.
Onpa oopperatalon alla oikeastikin tekojärvi, ei kuitenkaan niin iso että sen pinnalla voisi soutaa veneellä.
Kansallisoopperan versio ei ole kopio Lontoosta tai New Yorkista
Olen nähnyt musikaalin useamman kerran, ja Kansallisoopperan produktionkin olen käynyt katsomassa joka kaudella, kun sitä on esitetty (2015, 2018 ja 2021).
Tällä kertaa kävimme katsomassa musikaalin koko perheen kanssa. Tyttäreni oli mukanani Kansallisoopperassa myös viimeksi, ja Lontoossa nähdyn esityksen jälkeen myös poikani halusi nähdä teoksen uudelleen. Mukaan lähti myös yksi bonuslapsi, sillä tyttäreni halusi näyttää teoksen myös parhaalle ystävälleen. Hänestäkin taisi tulla Phantom-fani, ja he suunnittelevat jo katsovansa tulevana viikonloppuna Royal Albert Hallissa tallennetun 25-vuotisjuhlanäytöksen. Alle kouluikäisille en musikaalia suosittelisi.
Sattumoisin joka kerta, kun olen nähnyt musikaalin Kansallisoopperassa, sen pääosassa on ollut Ville Rusanen. Hän on Phantomin roolissa yksinkertaisesti todella hyvä. Sitä hän oli jo vuonna 2015, ja ihastelin jo silloin, miten luontevasti oopperalaulaja osaa laulaa myös musikaaliroolia. Rooli on vuosien varrella myös kypsynyt. Myös Christinen roolin esittänyt Marika Hölttä oli häikäisevä.
Ei ole lainkaan itsestään selvää, että taitavinkaan oopperalaulaja osaa vaihtaa huippukuntoon treenatun instrumenttinsa täysin toiseen moodiin ja laulaa luontevasti rytmimusiikkia. Toisinaan oopperalaulajien tulkinnat kevyestä musiikista kuulostavatkin tahattoman koomisilta. Onneksi ei kuitenkaan tässä teoksessa.
Musikaali esitetään englanniksi, ja varsinkin pääparin sujuvaa ja luontevaa englannin lausumista oli ilo kuunnella.
Myös muut isot roolit oli miehitetty suomalaisin laulajin: Tällä kertaa Raoulin roolissa nähtiin Markus Nykänen, ilo korville hänkin. Teatterin uudet omistajat Monsieur Firmin ja Monsieur André olivat Aarne Pelkonen ja Petri Vesa.
Carlotta ja hänen parinsa Ubaldo olivat Reetta Haavisto ja Joonas Eloranta. Oopperadiiva La Carlotta on yksi lempihahmoistani, ja Haavisto lauloi aariansa upeasti.
Kun kuuntelee Kansallisoopperan laulajia, laulun puhtaudessa ja laulajien tasossa ei ole moitittavaa. Paikoin ”Notes”-kohtausten polyfonisissa ensembleissa, joissa useampi hahmo lukee kirjeitään ja laulaa omia melodioitaan, laulajilla oli tosin vaikeuksia pitää kiinni orkesterin tahdista.
Kansallisoopperan versio Oopperan kummituksesta ei ole kopio vaikkapa Lontoossa tai Broadwaylla pyörineistä produktioista. Musiikki on kyllä Lloyd Webberiä, mutta lavastus ja puvustus on suunniteltu varta vasten tätä produktiota varten. Ehkäpä merkittävin ja mielipiteitä jakavin ero on se, että Phantom ei käytä ikonista valkoista kasvonaamiota vaan naamio on kultainen. Näin yhdeksän vuotta myöhemminkin toivoisin, että naamiosta olisi tehty valkoinen, kuten kuuluisi.
Lavastus on isoa, ja sen puolesta hienoin kohtaus on kummituksen ja Christinen matka oopperatalon kellareihin, kun lava täyttyy pylväistä ja liikkuvista portaikoista. Rakastan myös kohtausta oopperatalon katolla ison enkelipatsaan alla. Kokonaisuutena Kansallisoopperan produktio on ollut todella onnistunut ja upea, eikä se kalpene ison maailman produktioiden rinnalla.
Yksi elementti, johon olisin tosin toivonut enemmän panostusta, oli lavalta esityksen alussa nouseva ja sille myöhemmin putoava kattokruunu, joka oli odotuksia vaatimattomampi.
Mutta nämä melodiat. En väsy kuuntelemaan musikaalin kappaleita Music of the Night, All I Ask of You, Think of Me, Point of No Return ja Wishing You Were Somehow Here Again. Olen kananlihalla kun Phantomin teema kajahtaa ilmoille musikaalin prologin päätteeksi ja liikutun joka kerta, kun kummitus laulaa viimeiset fraasinsa: ”You alone can make my song take flight. It’s over now the music of the night”.
En halua uskoa, että Oopperan kummitus ei enää palaa takaisin Kansallisoopperaan eikä teosta kuulla enää Suomessa. Ehkä vielä jonain päivänä? Ehkä jollain toisella näyttämöllä?
Lippu saatu Kansallisoopperalta
Kuvat: Emma Suominen
Muita tämän kauden esityksiä:
