Hyvä kaupunkilapsuus

Kävin tänään kolmen muun bloggarin kanssa tapaamassa Helsingin Vihreiden kaupunginvaltuustoryhmän edustajia kaupungintalolla. Tilaisuuden teemana oli keskustella vihreiden Kaupunkilapsuus-teeseistä.

Keskustelu pyöri pitkälti lasten päivähoidon ympärillä, ja siinä käsiteltiin mm. päiväkotien käyttöasteita, henkilökunnan pätevyysvaatimuksia, henkilökunnan vaihtuvuutta sekä sitä, miten paljon tilaa per lapsi päiväkodissa on oltava ja miten siitä ollaan nipistämässä yhtä neliömetriä pois.

Paljon puhuttiin myös siitä kaikkein vaikeimmasta asiasta eli päiväkotipaikkojen riittämättömyydestä tietyissä kaupunginosissa. Sivuttiinpa myös paljon tunteita herättänyttä kysymystä muskaritoiminnasta päiväkotipäivän yhteydessä. Sain ihan hyvät perustelut sille, miksi kaupunki on sen kieltänyt.

Tunti vierähti niin nopeasti, että muut teesit jäivät lähes käsittelemättä ja teesien ulkopuolisiin aiheisiin ei päästy lainkaan. Käsittelemättä jäivät sekä ne asiat, mitkä Helsingissä ovat hyvin ja toisaalta, mitä kaikkea muuta hyvään kaupunkilapsuuteen kuuluu päivähoidon lisäksi.

Pitää siis sanoa vielä, että vaikka emme saaneetkaan juuri sitä päivähoitopaikkaa, jota alun perin haimme, olemme hyvin tyytyväisiä tyttäremme päiväkodin toimintaan, ja tyttöhän siis viihtyy päivähoidossa erinomaisesti.

Haluaisin kiittää kaupunkia myös leikkipuistoista ja kesäisistä puistolounaista.

Joukkoliikennekin toimii kaupungissa erinomaisesti, ja rattaiden kanssakin liikkuminen on helppoa – periaatteessa. Pääsääntöisesti Helsinki on helppokulkuinen ja esteetön, mutta joissain paikoissa rattaiden kanssa törmää erikoisiin ratkaisuihin. Kuten Hakaniemen metroasemalla, jossa on mentävä kolmella hissillä ennen kuin pääsee laiturille. Ja se yksi hissi on tooooodella hidas.

Onneksi sentään lähes kaikki raitiovaunut ovat nykyisin matalalattiaisia, ainakin osittain.

* * *

Mutta on hyvä kaupunkilapsuus muutakin.

Yksi lempiaiheistani on asenneilmasto, joka on tietysti abstrakti ja hyvin vaikeasti muutettava asia. Käytin joskus blogissani termiä lapsivihamielisyys ja sain siitä ristiriitaista palautetta: toiset komppasivat kun taas toiset valistivat, että ei Suomessa olla sen vihamielisempiä kuin muuallakaan.

Kyllähän se olikin tarkoituksellisesti kärjistetty termi enkä itse ole törmännyt vastaavaan kohteluun kuin vaimoni. Hänhän esim. kerran ”tukki koko Kallion kirjaston” lastenvaunuillaan.

Ehkä tässäkin voi olla kyse siitä, miten herkiksi omat anturit on viritetty. Jos minä lähden vaikkapa lapsen kanssa kauppaan tai ravintolaan, en yksinkertaisesti skannaa muita ihmisiä ja tarkkaile, näyttääkö joku häiriintyneeltä. Toisaalta kiinnitin kyllä viime kesänä Italiassa huomiota siihen, miten ylitsepursuavan ihastuneita paikalliset olivat nähdessään lapsemme. Eikö ole aika surullista, että koen poikkeuksellisena, että tarjoilijat, teinitytöt, nuoret miehet ja toiset ravintola-asiakkaat hymyilevät ja vilkuttavat lapselle?

Asenneilmastoon kaupunki ei voi tietenkään vaikuttaa vaan se lähtee kaupunkilaisista itsestään. Mitä enemmän jokainen meistä vanhemmista ottaa lapsensa mukaan joka paikkaan, sitä helpompaa ja luontevampaa se on jatkossa myös muille.

 * * *

Kaupunki voi tietysti vaikuttaa kaupunkiympäristöön. On ollut kiva havaita, että esim. pyöräteitä on alettu viime vuosina parantaa, mutta aika kaukana ollaan siitä, että itse uskaltaisin pästää tyttäreni ajelemaan pyörällä kaupungille yksinään muutaman vuoden päästä.

Luonto on se, mitä on vaikea tuoda kaupungin keskustaan, mutta aika vihreä kaupunkihan Helsinkikin on. Puistoja on paljon, ja meidänkin kotimme läheiset puistot ovat varmasti tulevina vuosina suosiossa, varsinkin kesällä.

Voisihan täällä tietty olla vielä vaikka jotain kaupunkiviljelypaikkoja.

* * *

Mutta kaiken kaikkiaan ajattelen, että hyvä lapsuus muodostuu aivan jostain muusta kuin asuinpaikasta. Itse olemme valinneet kaupunkiasumisen, eikä mielissämme ole pienintäkään haavetta omasta tontista, rivitalonpätkästä tai omakotitalosta. Tyttömme ei ehkä pääse kotiovelta kirmaamaan metsään, mutta uskon kaupungin hyvien puolien voittavan sen puutteet.

Ja eikös niin, että lapsella on hyvä olla siellä, missä vanhemmillakin?

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Uutiset ja yhteiskunta

Adidas Smart Run

Kuukauden mittainen Adidas Smart Run -haaste on nyt ohi ja on aika vetää kuukauden juoksut yhteen. Osallistuin siis Adidaksen haasteeseen, jossa juostiin rahaa lastensairaalalle: Adidas maksaa jokaisesta kuukauden aikana juostusta kilometristä euron, kuitenkin vähintään 5 000 euroa.

IMG_0024.jpg

Tarkoitukseni oli käydä juoksemassa kolme kertaa viikossa: kahtena arki-iltana lyhyempi lenkki (5 – 7 km) ja viikonloppuisin pidemmästi (10 km).

No, ne pitkät lenkit jäivät kokonaan juoksematta. Neljän viikon aikana olen onnistunut kipeyttämään polveni ja joutunut lepuuttamaan sitä, ollut kaksi kertaa juuri ennen viikonloppua kuumeessa ja yhtenä viikonloppuna (hmm…) hankkiutunut itse aiheutettuun huonoon juoksukuntoon.

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että joka viikko on tullut käytyä edes sen kaksi kertaa juoksemassa. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että tämä talvikausi on usein se, jolloin muutenkin ailahteleva juoksuintoni lopahtaa kokonaan.

Niin, mikäs se tulos sitten oli?

IMG_0030.jpg

65 km eli 65 euroa. Olisihan se voinut olla paljon enemmänkin, mutta ei nyt vaan ole.

* * *

Entäpä sitten se ihmekello, jolla tämä matka mitattiin?

Olen joskus mittaillut matkoja ja nopeuksia käyttäen iPhonen Sports Tracker -sovellusta, mutta sen käyttö loppui siihen, kun pari kertaa iPhone päätti yksinkertaisesti sulkea sovelluksen kesken juoksun, kun käytin samalla Spotifyta. Toisaalta iPhonen akun pakkasenkestävyys on niin surkea, että en usko, että puhelin olisi pysynyt talvella edes päällä tarpeeksi pitkään.

Sykettä on kiva seurata juostessa, mutta kaikissa aiemmissa sykemittareissa on ollut ongelmana se hiivatin sykevyö. Kuvaavaa lienee se, että tuossa eräänä päivänä laatikoita siivotessani löysin eräästä laatikosta viisi (5) sykemittaria, mutta en yhdenkään vyötä. Vyöt eivät myöskään aina löytäneet koko sykettä, varsinkaan lenkkien alussa.

Adidas Smart Run -juoksukello ratkaisee nämä ongelmat. Hinta on aika suolainen, 400 €, mutta onhan se hieno vehje. Sen ominaisuuksista eniten arvostan sykkeen mittaamista ranteesta ilman erillistä sykevyötä ja tietysti myös GPS-paikannukseen perustuvaa matkan mittaamista.

IMG_0032.jpg

Juoksulenkin tiedot saa synkronoitua langattomasti Adidaksen miCoach-palveluun, kun palaa kotiin ja on taas yhteydessä WLAN-verkkoon. Palvelu näyttää paitsi tiedot sykkeestä myös reitin kartalla ja yksityiskohtia juoksun etenemisestä ja kehityksestä verrattuna aiempiin lenkkeihin.

IMG_4194.jpg

Jotain kehitettävääkin vielä on: kellon akku on käytännössä ladattava jokaisen lenkin jälkeen. Minulle ehti käydä jo kahdesti niin, että lenkille lähtiessäni huomasin, että akku olikin ehtinyt tyhjentyä edellisen lenkin jälkeen, ja lenkkiä oli siirrettävä tunnilla eteenpäin, jotta akku ehtisi latautua edes jonkin verran.

Toinen havaitsemani ongelma liittyi GPS-paikannukseen. Yhdellä lenkillä kello ei löytänyt lainkaan GPS-signaalia, joten ne seitsemän kilometriä menivät tämän lastensairaalahaasteen suhteen harakoille. Seuraavalla lenkillä paikannus toimi jälleen, eikä ongelma ole sittemmin toistunut.

Musiikkia en ole tullut siirtäneeksi kelloon, vaikka siinä olisi MP3-soitin ja mahdollisuus kuunnella musiikkia Bluetooth-kuulokkeilla langattomasti. Spotifyn käyttäjänä minulla ei ole kuitenkaan nykyisin MP3-muodossa olevaa musaa, joten olisipa mahtavaa, jos kelloon voisi synkronoida langattomasti vaikkapa jonkin Spotify-soittolistan.

* * *

Juoksu jatkuu, vaikka haaste loppui. Tavoitteeni on edelleen käydä juoksemassa kaksi tai kolme kertaa viikossa, ja uskon, että ilmojen lämpeneminen tekee juoksemisesta vielä kivempaa.

Nyt voin sanoa sinulle, juoksumotivaatio: kun olemme selvinneet talvesta, selviämme mistä vain!

IMG_3935.jpg

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Liikunta