Ruokanirsoilusta ja kuinka siitä päästiin eroon

Sain lukijaltani kivan meilin, jossa muun muassa tiedusteltiin, onko meillä jo päästy eroon ruokanirsoilusta. Todella, en olekaan kirjoittanut aiheesta mitään pitkään aikaan, ja kyllä: on päästy.

IMG_6362.jpg

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, miten tyttö on ollut huono syömään. Kutsuin häntä jossain vaiheessa nirsoksikin, mutta oikeastaan se ei antanut aivan oikeaa kuvaa. Tyttö on oikeastaan ollut melko utelias maistamaan uusia asioita, mutta sitten hän ei olekaan halunnut syödä ruokaa sitä ensimmäistä haarukallista tai lusikallista enempää.

Pientä parannusta oli havaittavissa vuosi sitten, mutta sitten ruokailusta alkoi vähitellen tulla yhä ihmeellisempää pelleilyä: pyörimistä tuolilla, ruoan hämmentämistä lautasella, ruoalla leikkimistä, ruoan sylkemistä pois suusta ja sen heittelyä lattialle. Pohdimme jossain vaiheessa, että emme osaa edes nimetä yhtään hänen lempiruokaansa, sillä hän ei tuntunut pitävän mistään.

Ja mehän teimme omasta mielestämme kaiken niin sanotusti oikein! Olimme tuoneet arkeemme monia niistä opeista, jotka olimme lukeneet Karen Le Billonin mainiosta kirjasta Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea (Atena Kustannus 2013). Kirjoitin kirjasta jutun blogiinkin – kappas – tasan vuosi sitten! Näitä oppeja olivat mm.

  • Koko perhe syö samaan aikaan samaa ruokaa
  • Ruoka jaetaan alku- pää- ja jälkiruokiin. (Alkuruoka on esim. pilkottua tomaattia ja jälkiruoka tarkoittaa useimmiten palaa juustoa)
  • Ruokien välillä ei napostella mitään eikä syödä ylimääräisiä välipaloja päiväunien jälkeen syötävän kevyen välipalan lisäksi
  • Ruokaillessa ei tehdä muuta kuin syödään. Ei katsella esim. telkkaria.

Ruokamme eivät ole mitään kummallisia tai ihmeellisesti maustettuja, ja meillä syödään hyvin monipuolisesti niin kasviksia kuin lihaa ja kalaakin. Syömättömyys ei ollut myöskään johdonmukaista: jokin ruoka, joka maistui tänään hyvin, ei enää seuraavana päivänä uponnutkaan.

Mutta sitten tapahtui jotain, ja tällä hetkellä – knock knock – voisi jopa sanoa, että tyttö syö oikein hyvin. Pastat ja risotot ovat selvästi suurimpia herkkuja, ja taas sosekeitot eivät jostain syystä edelleenkään tunnu maistuvan. Hän pitää siis selvästi siitä, että ruoassa on jotain pureskeltavaa.

Mitä me siis teimme? Vaikea sanoa. Varmaan monta asiaa aivan väärin, mutta ainakin tällaisia keinoja muistan käyttäneeni viimeisen puolen vuoden aikana:

  1. Ruoalla leikkimisestä ja sen heittelystä pääsimme eroon sillä, että jos ruoalla leikitään, ruoka lähtee pois. Lautanen otetaan pois, pyyhitään lapsen suu, nostetaan hänet lattialle ja sanotaan: ”Ole hyvä, voit lähteä pöydästä, jos haluat leikkiä. Ruoalla ei leikitä.” Kun ruoka muutaman kerran menee oikeasti pois, lapsi ei haluakaan enää kokeilla sitä montaa kertaa uudelleen.
  2. Ei ole pakko tykätä, mutta maistaa pitää. Kuulemma uusia makuja pitää maistaa parikymmentä kertaa ennen kuin niihin tottuu. Jos lapsi on kerran tai kaksi maistanut jotain, joka on ”pahaa”, hän saattaa sanoa, ettei halua sitä enää. Sitten tehdään selväksi, että ei ole pakko syödä kaikkea, mutta vielä pitää maistaa vähän. Tyttö tykkää siitä, että sovitaan, kuinka monta haarukallista on vielä otettava. Yleensä kaksi tai kolme, ja sitten hän vielä näyttää itse sormilla, kuinka monta haarukkaa se on. Kun näitä epämieluisia ruokia maistellaan tarpeeksi usein kaksi haarukallista kerrallaan, ne alkavat vähitellen maistuakin paremmin.
  3. Alkuruoka – pääruoka – jälkiruoka -jatkumo. Joku varmaan sanoisi, että jälkiruoalla ei saa lahjoa. Tämä on ehkä semantiikkaa, mutta me olemme opettaneet, että jos haluaa jälkiruokaa, ei voi jättää alkuruokaa tai pääruokaa väliin. Ja kaikkea ei tarvitse syödä mutta on otettava edes muutama haarukallinen. Ja sitten ensimmäisen ”ei enää”-lausunnon jälkeen vielä kaksi haarukallista lisää.
  4. Sillä, miten asia tarjoillaan, on merkitystä. Jos minä vaikkapa kysyn: ”Otatko kananmunaa?” Hän vastaa, ettei halua. Sitten kysynkin: ”Isi on kuorinut kananmunan. Haluatko haukata tästä isin kädestä?” Hän innostuu ja syö lopulta koko munan.
  5. Syödään yhteiseltä lautaselta. Kun lapsi ei halua enempää vaikkapa vihreitä papuja, sovimme että hän syö vielä kaksi palaa. Sen jälkeen napsimme Rouvan kanssa loput tytön lautaselta omilla haarukoillamme. Kuinka ollakaan, tytöstä se näyttää niin hauskalta, että hän yhtyy napsimiseen ja syö lopulta enemmän papuja kuin ennen kuin ilmoitti olevansa kylläinen.
  6. Annetaan lapsen toisinaan toivoa, mitä ruokaa haluaa. Yleensä hän toivoo risottoa tai pastaa, eli lempiruoat näyttävät nyt vihdoin löytyneen!
  7. Annetaan lapsen osallistua myös ruoanlaittoon. Hän on innoissaan, kun saa kuoria sipuleita tai mikä vielä parempaa: jopa hämmentää itse paistinpannua!

Näin siis meillä.

Mitenkäs muilla, miten olette itse saaneet ruokapöytätemppuilut kuriin ja huonon ruokahalun paranemaan?

IMG_5468.jpg

 

Kommentit (22)
  1. Meillä lapsi on muutaman kuukauden teidän tyttöänne vanhempi. Varsinaista nirsoilua ei ole missään vaiheessa ollut, mutta yllättäen viime aikoina hän on alkanut sanoa, ettei pidä esim. aiemmi maistuneista sienistä ja oliiveista, siis aika tyypillisistä lasten inhokeista. Lapsi on ruokaillut alusta lähtien itse, puolivuotiaasta siis sormin ja vähitellen myös välinein, nyt jo melkein pari vuotta pelkin välinein.

    Sormiruokailuideologian mukaan lapsi on itse saanut valita suupalansa ja itselleen sopivat määrät tarjotuista ruuista, söihän hän ensimmäiset puoli vuottaankin maitoa juuri sen verran kuin kulloinkin tarvitsi. Täysimetyksen päätyttyä lapsi söi vanhempien osittain samaa ruokaa aikuisten kanssa, ehkä 10-kuisesta täysin samaa (suolaa tai muuta sopimatonta emme tietenkään käyttäneet). Uskon, että vapaus valita on vaikuttanut siihen, että lapsi on koko ajan ennakkoluulottomasti maistanut uusia makuja, ja esim. noita mainitsemiani oliiveja hän maistaa joka kerta siitä huolimatta, ettei niistä kuulemma pidäkään. Yleensä lapsi syö todella hyvin, mutta jos ruoka jollain kerralla ei maistu, emme tuputa tai houkuttele syömään lisää, uskomme lapsen tietävän, milloin on kylläinen. Ruoka-aikojen suhteen toimimme lapsen kanssa samoin kuin itse toimimme: ajat ovat säännölliset, mutta jos nälkä tulee vaikkapa tuntia ennen päivällistä, voi silloin syödä vaikkapa porkkanan tai muun pienen välipalan, otanhan itsekin tarvittaessa syömistä, jos olen nälkäinen. Ruoka-annosten koko on ollut suoraan verrannollinen lapsen kasvuun, kasvuspurttien aikaan ruokaa menee selvästi enemmän, ja lapsi on koko ajan nälkäinen. Suurin ero teidän ruokailuihinne on ollut siinä, että ruualla on saanut leikkiä. Varsinkin ensimmäisten viikkojen aikana vauva tutustui ruokaan nimenomaan leikkien: taputellen, puristellen, päristellen jne. Nykyään tietenkin odotamme hyviä pöytätapoja, eikä leikki kuulu ruokapöytään.

    Kokonaisuudessaan ruokailu on ollut todella ongelmatonta, ja aiomme toimia samaan tapaan myös pikkusisaruksen täysimetyksen päätyttyä. Ihan takuulla myös lapsen luonteella on osuutensa vaivattomuuteen, ja saamme olla onnellisia, ettei lapsella ole ollut ruoka-aineallergioita. Jännityksellä odotan, alkavatko useille lapsille tyypilliset ruokavalion supistamiskaudet näkyä myös meillä,

  2. Ikäkaiman äiti
    15.2.2015, 11:12

    Meillä 2,5-vuotias saadaan usein maistamaan epämieluisampaa ruokaa niin että jokainen pöydässä istuja maistaa yhtä aikaa, ts. äiti ja/tai isä ottaa myös haarukkaan sen tomaatinpalan tms. Siinä vaiheessa poika yleensä innostuu ja jokainen maistaa vuoronperään (usein poika haluaakin sitten maistaa ensimmäisenä). Tietyt ruoka-aineet ovat silti sellaisia joita ei halua syödä näinkään ja olemme ajatelleet että se on ok. Usein lapset kieltäytyvät aggressiivisemmin juuri niistä ruoista joista tule maha kipeäksi tms.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *