Sensuelli Les Nuits – Yölliset tunnit ei säästele paljasta pintaa
Kansallisbaletin kevään viimeinen ensi-ilta, koreografi Angelin Preljocaj’n Les Nuits – Yölliset tunnit, nähtiin viime viikonloppuna. Kävimme katsomassa esityksen Rouvan kanssa lauantaina.
On myönnettävä, etten tiennyt oikeastaan, mitä olin menossa katsomaan. Olin lukenut etukäteen vain teoksen lyhyen esittelytekstin, jossa sen kerrottiin pohjautuvan Tuhannen ja yhden yön tarinoihin. Tämä kuvaus ja teoksen markkinoissa käytetyt kuvat asettivat odotukset jonnekin Aladdinin maisemiin, ja ajattelin jostain syystä näkeväni klassista balettia Tuhannen ja yhden yön hengessä.
Esityspä ei ollutkaan laisinkaan klassista balettia vaan sekoitus nykybalettia ja nykytanssia, ja Tuhat ja yksi yötä olivat mukana enemmänkin henkisesti kuin inspiraation lähdettä alleviivaavasti kuvittavana. Katsojat vietiin 19 kohtauksesta koostuvalle sensuellille matkalle, joka alkoi itämaisesta kylpylästä mutta veikin myöhemmin myös Bollywoodiin ja James Bond -tunnelmiin. Yhdistävä tekijä kohtauksissa oli eroottinen lataus, eikä esityksessä säästelty paljasta pintaa.
Esityksessä liikuttiin kyllä itämaisissa tunnelmissa, ja erityisesti musiikki vei monissa kohtauksissa jonnekin Arabian öihin, mutta mukana oli myös kappaleita aivan muista ulottuvuuksista. It’s a Man’s, Man’s, Man’s World ja We Only Live Twice yllättivät ja jäivät jotenkin hieman irrallisiksi, sillä en ymmärtänyt, miten kappaleet liittyivät Tuhanteen ja yhteen yöhön tai ylipäänsä kokonaisuuteen.
Pitää myös myöntää toinen asia, josta olen kyllä kirjoittanut aiemminkin: minun on ylipäänsä vaikea ymmärtää vain tanssin keinoin kerrottua tarinaa. Tarvitsisin kertojan vääntämään rautalangasta, mistä on kyse ja mitä lavalla tapahtuu. Tämän esityksen taustalla ei ollut tiettyä tarinaa, jonka olisi voinut lukea etukäteen ja siten saada selville, mitä tanssijat liikkeillään kertovat.
Tanssi itsessään oli upeaa katsottavaa: sulavaa, yhdenaikaista ja varmasti hyvin vaativaa. 31:llä huikean taitavalla tanssijalla sai aikaiseksi näyttäviä kohtauksia, mutta mukana oli myös hyvin intiimejä duoja, joissa lavalla oli vain kaksi tanssijaa.
Constance Guisset’n lavastus ja Cécile Giovansili Vissièren valaistus olivat paikoin hyvin minimalistisia, mutta joissain kohtauksissa nähtiin myös sitä itämaista kuvastoa, jota ajattelinkin näkeväni. Lopussa nähty numero mashrabiya-ikkunoiden edessä oli esityksen visuaalisimpia.
Tutustumismatkani baletin maailmaan jatkuu varmasti myös ensi kaudella. Tyttäreni on nimittäin niin päättäväisesti menossa balettitunneille, että isänkin on parasta olla perillä taidemuodosta. Luulen, että seuraavan kerran pyrin kuitenkin löytämään klassisemman teoksen, joka kertoo jonkin tutun tarinan ja jossa on suuria hyppyjä ja näyttäviä piruettisarjoja.
Aiemmin olen tutustunut Kansallisbaletissa näihin teoksiin:
Kuvat: Mirka Kleemola / Suomen kansallisbaletti
Lippu esitykseen saatu Kansallisbaletilta.