Ainoat oikeat syyt muuttaa ulkomaille

Mikä on syynä Berliinissä asumiseesi?

Se on kysymys, johon vastaaminen ei lopu koskaan. Viimeksi sain kuulla sen harvinaisen yllättävässä tilanteessa.

Olin viemässä Rumpukarhua akrobatiakoulun harjoituksiin, ja paikka oli meille vieras, koska edellisenä vuonna olimme käyneet toisessa sirkuskoulussa. Kun saavuimme suureen liikuntasaliin, siellä ei kuitenkaan ollut ketään. Olimme muutenkin viime tingassa, joten valitsin nopeasti akrobatiakoulun numeron, jonka olin onneksi tallentanut puhelimeeni. ”Vai niin,” miesääni vastasi, ”siellä on siis taas jotkin messut. En ole itse paikalla, mutta harjoitukset pidetään varmaankin lämpiössä.” Kun takeltelin puhelimeen, etten tuntenut valtavaa rakennusta lainkaan enkä tiennyt reittiä lämpiöön, hän päätti neuvoa minut kädestä pitäen – sikäli miten se oli puhelimitse mahdollista – oikeaan paikkaan.

Kun sitten kiiruhdimme Rumpukarhun kanssa ulkokautta rakennuksen toista sisäänkäyntiä kohti, miesääni alkoi tentata minua. Saanko kysyä, mistä olette kotoisin? Ahaa, Suomesta – ja sitten se odotettavissa oleva kysymys: mikä teidät Berliiniin tuo? Työkö? Kun en hetkeen keksinyt mitä vastata, hän jatkoi: anna kun arvaan, rakkausko?

Ja kyllä, näitä kahta syytä ihmiset metsästävät aina kysymyksellään, esittäessään sen minulle, miehelleni tai kaikille muille jo yksiselitteisen opiskeluiän ohittaneille ulkomaalaisille Berliinissä. Työ ja rakkaus. Rakkaus ja työ. Muita syitä tietyssä paikassa asumiseen ei kai voi olla?

Mieheni mutisee vastaukseksi aina jotain saksan kieleen liittyvästä työstäni. Hän ei halua hämmentää ja saakin kysyjän aina tyytyväiseksi: niin, jotain tuollaista aavistelinkin. Itse olen epäsovinnaisempi. Useimmiten, kun edessäni pälyilee jälleen tuo miksi asut Berliinissä -kysymys, vastaan ykskantaan: en miksikään. En niin sitten mistään kunnon syystä. Jos kysyjä ei ota minua todesta vaan ehdottaa kaikesta huolimatta rakkaus vai työ -dikotomiaa, katson kysyjää silmiin ja sanon: minä pidän Berliinistä.

Jos kysyjä on aidosti kiinnostunut, voin toki kertoa koko tarinan. Voin kertoa, että mieheni kanssa pääsimme Rumpukarhun syntymän jälkeen yhteisymmärrykseen täsmälleen kahdesta mahdollisesta asuinpaikasta: Edinburghista ja Berliinistä, joissa olimme molemmat asuneet aiemmin pitkän aikaa. Sitten vain valitsimme Berliinin. Päätimme, että pinnistelisimme ainakin kolme vuotta ja katsoisimme niiden jälkeen, mitä haluamme. Nyt vuosia on kulunut jo yli kuusi.

Ja mitä vastasin tuolle akrobatiakoulun vetäjälle, jota en ollut koskaan tavannut ja joka puhelimitse arvuutteli, oliko maahanmuuttooni syynä rakkaus?

”Kyllä, palava rakkaus Berliiniin”, tokaisin. ”Mutta sekin on jo hiipunut pelkäksi ystävyydeksi.”