”Ehkä mä haenkin Kallioon.”

En koskaan unohda tilannetta, jossa Rumpukarhu sanat minulle heitti. Seisoimme Perun-kotimme pihalla, yllä sinisenä hehkuva toukokuun taivas, vieressä suoraan pihamaalta lähtevä vuorenrinne, ympärillä sadekauden jäljiltä vehreytynyt maa ja sinne tänne loikkiva Negrita. Sille piti heittää keppiä joka lauseen välissä. Aamupäivät olivat huolettomia, lasten piti ottaa mototaksi Urubambaan vasta lounaan jälkeen; yläkoulun opetus oli iltapäivällä alakoululaisten mentyä koteihinsa.

Alkuun se oli pelkkä vitsi. En hetkeäkään uskonut, että esikoiseni olisi tosissaan hakemassa entiseen opinahjooni. Olin toki jo muutamaa vuotta aiemmin ehdottanut, että hän voisi vielä lähteä Suomeen lukioon tutustumaan juuriinsa – vaikkapa Helsingin suomalais-saksalaiseen tai suomalais-englantilaiseen kouluun. Mutta Kallioon? Eihän Rumpukarhu tanssinut, kirjoittanut eikä näytellyt. Taide tai teatteri eivät olleet koskaan saaneet häntä pauloihinsa.

Mutta sitten ne alkoivatkin kiinnostaa.

Ja on aika minunkin oppia, että ihmiset – niin nuoret kuin vanhatkin – muuttuvat, kasvavat ja rönsyilevät, eikä varsinkaan omista lapsistaan ole milloinkaan suotavaa tehdä oletuksia menneen perusteella. Kaksi vuotta vitsinä alkanutta heittoaan myöhemmin Rumpukarhu keräsi mittavan kasan hakemuspapereita eri tahoilta, väänsi viikkotolkulla niihin omia tekstejä takkuavalla suomellaan ja teki upean hakemusvideon, joka valmistui viime tipassa aikarajaa edeltävänä päivänä.

Ja pääsi, helvetti soikoon pääsi, ilmaisutaidon erikoislukioon.

Kolmen kuukauden odotus purkautuu tähän hetkeen. Siihen purkautuu kahden vuoden haave, ei: oikeastaan koko kuudentoista vuoden mittainen elämä vieraalla maalla, joka Rumpukarhulle silti on enemmän koti kuin mikään muu. Suomessa synnyttyään hän on aina elänyt hieman ulkopuolisena, pikkuisen outolintuna saksalaislasten keskellä, kunnes nyt palaa toisen vanhempansa kotimaahan.

Mielessäni näen liudan tienristeyksiä, joissa olemme näiden vuosien aikana seisseet ja tehneet valintoja täysin vajavaisen elämänkokemuksemme pohjalta. Aina on päätettävä juuri siitä, mistä ei voi etukäteen tietää: Millaista olisi asua kahden kulttuurin perheenä keskellä kolmatta? Minkälaisiksi lastemme kouluvuodet muotoutuisivat vanhempien perustamassa kyläkoulussa Berliinin ulkopuolelta? Mitä tarkoittaisi ostaa miltei sata vuotta vanha talo pääkaupungin laitamilta ja tehdä siitä asuinyhteisö ottamalla toinen perhe samaan kotiin asumaan? Sopisiko kahden esiteinin ja vanhempien perheeseen vielä yksi pieni ihminen? Ja mitä seuraisi, jos viisihenkinen perheemme muuttaisi asumaan, työskentelemään ja käymään koulua Perussa?

Ja nyt seisomme perheenä tässä: risteyksessä, josta ei ole paluuta. Joka ilta yhteisen pöydän ääreen kokoontuva tiivis viisikkomme jakaantuu pian kahtia. Oikeastaan osaan olla vain värisyttävän onnellinen Rumpukarhun puolesta: kuinka huikeat lukiovuodet häntä Suomessa odottavatkaan. Tuntuu kuin voisin kerrankin tukeutua relevanttiin elämänkokemukseen, kerrankin olen itse ollut aikoinani saman valinnan edessä – ja Kallioon lähteminen lukeutuu parhaisiin päätöksiin, joita olen eläissäni tehnyt.

Mutta enhän minä joutunut jättämään kotimaatani. Jättämään perhettäni. Jättämään kaikkia ystäviäni satojen kilometrien päähän.